23/01/20

Suhde somessa?

4 93

Jos olen jotain huomannut menneinä vuosina näissä blogi- ja sometouhuissa, niin sen, että mikään ei kiinnosta ihmisiä niin paljon kuin muiden rakkauselämä, parisuhteet ja erot. Olen joskus miettinyt, miksi olemme niin kiinnostuneita muiden ihmissuhteista. Vaikka minäkin olen utelias maailmantähtien suhdekuvioista, myönnän, etten blogin alkutaipaleella arvannut, että omat parisuhdeasiani voisivat herättää niin paljon mielenkiintoa tuntemattomissa ihmisissä. Vuodesta toiseen googlatuimpia sanapareja, joilla blogiini tullaan, ovat “pupulandia poikaystävä” ja “pupulandia ero”. Se kertoo meistä ihmisistä jotakin: todellisen elämän rakkaustarinat ja ihmissuhteet huippuhetkineen ja aallonpohjineen kiinnostavat loppujen lopuksi yleisöä kaikkein eniten. On jännittävää päästä kurkistamaan toisen elämään ja myötäelää iloissa ja suruissa. Ja joskus muiden elämästä etsitään draamaa ja jännitystä, jos sitä ei omassa elämäntilanteessa juuri ole tarjolla.

Ja mikäs siinä, rakkaus on ihanaa ja erotkin ovat kaikessa raadollisuudessaan joskus lohdullisia – ainakin jos ruudun toisella puolen kamppailee myös sydänsurujen keskellä. Olen itse tällä hetkellä siinä iloisessa tilanteessa, että elämässä on onnea ja rakkautta, mutta se pakottaa aina myös miettimään, miten julkisuutta haluaa rajata ja hallita näiden henkilökohtaisempien asioiden tiimoilta. Siksi kokosin yhteen ajatuksia, joita olen vuosien varrella pyöritellyt liittyen someen, parisuhteisiin ja eroihin.

*

Uteliaisuus on inhimillistä: huomaan itsekin googlailevani kiinnostuneena julkkisten tuoreita romansseja ja suhdesotkuja. On ollut samanaikaisesti liikuttavaa ja koomista seurata, millä tunteen palolla fanit ovat nyt povanneet (ja toivoneet) romanssin leimahtamista uuteen liekkiin Jennifer Anistonin ja Brad Pittin välillä muutaman juhlissa napatun ystävällisen kuvan jälkeen. Ja myönnän itse miettineeni ihan niitä samoja juttuja, vaikka tiedostan, etten tiedä ex-avioparin taannoisesta suhteesta tai nykyisistä väleistä yhtikäs mitään.

Välillä on hyvä muistutella itselleen, että sekin vähäinen “tieto”, mitä meillä julkkisten tai somevaikuttajien elämästä on, perustuu yleensä lopulta varsin vähäisiin tiedonmurusiin ja enimmäkseen lööppiotsikoihin, huhupuheisiin ja spekulaatioihin. Juorupalstojen pyöritykseen itsekin joskus joutuneena tiedän, että useimmat skandaalinkäryiset väitteet tai mehukkaimmat juorut ovat usein aivan hölynpölyä, ihmisten oman mielikuvituksen tuotosta ja uteliaiden itse kehittelemiä teorioita. Siitä huolimatta hämmentävän moni haksahtaa uskomaan lukemansa väitteet kritiikittä, koska loppujen lopuksi juorupalstoja luetaan nimenomaan viihteeksi ja jännittävä kohu on yksinkertaisesti parempaa viihdettä kuin arkipäiväisen tylsä ja draamaton todellisuus. On hetkittäin jopa pelottavaa, kuinka helposti medialukutaito unohtuu matkasta, kun juoru vain kuulostaa riittävän herkulliselta ja oma draamannälkä kasvaa riittävän suureksi.

Ihmisten uteliaisuutta on helppo ymmärtää. Usein peilaamme omaa elämäämme muiden kautta: joskus lohtua ja vertaistukea hakien, joskus taas toisten puolesta iloiten. Mutta ikävä kyllä aika usein myös omaksi viihdykkeeksi nimenomaan juoruja ja draamaa janoten. Ja toisinaan omaa epävarmuutta väistellessämme jopa vahingoniloa tuntien tai ilkkumisen kautta jotakin kuvitteellista paremmuudentunnetta pönkittäen. Pahimmillaan somemaailma ja nettikeskustelut ovat todella julmia. Olen joskus tainnut todetakin, että se on minulle itselleni yksi somemaailman ja ihmisluonnon ikävimmistä piirteistä: on vaikea nähdä pahantahtoisessa läyhäämisessä, herkkien yksityisasioiden penkomisessa, epäkunnioittavissa spekulaatioissa, valheellisten juorujen levittelyssä tai muiden vastoinkäymisistä iloitsemisessa mitään positiivista.

Toisinaan kuulee sanottavan, että helpointa olisi vain olla kertomatta parisuhteestaan yhtään mitään. Osa julkkiksista luottaakin tähän strategiaan, mutta kun oman työn keskiössä ovat omat ajatukset ja pohdinnat maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä, rajanveto on hankalampaa. On tosiaan vaikea rajata, minkä osan elämästään ja arjestaan jakaa maailmalle ja minkä pitää vain itsellään. Olen joskus todennut, että on eri asia olla yksityinen kuin henkilökohtainen. Englanniksi lause toimii vielä paremmin, sillä sanat private ja personal piirtävät eron merkitysten välille selkeämmin. Tarkoitan kommentillani sitä, että voin loppujen lopuksi jakaa somessa aika paljonkin ajatuksiani ja pintapuolisia faktoja elämästäni kertomatta siitä lopulta paljoakaan tai sinänsä uhraamatta yksityisyyttäni.

Moni oikeuttaa ja perustelee juoruilua ja spekulointia sillä, että “itsepähän on jakanut kaiken somessa”. Tällä kaikella tarkoitetaan useimmiten lähinnä sitä, että suhdetta ei piilottele tai salaile: on maininnut olevansa suhteessa ja ehkä julkaissut kumppanistaan kuvan tai saattanut jopa paljastaa tämän etunimen. Se on vielä aika kaukana kaiken jakamisesta, mutta ehkäpä kaikella viitataankin näissä kommenteissa niihin tarinassa tyhjäksi jääneisiin kohtiin, jotka täytetään omilla päätelmillä tai anonyymien nettilähteiden “tiedoilla” (eli todennäköisesti jonkun toisen mielikuvituksen tuotoksilla). Romantikot täydentävät tarinansa aukot kuvitelmilla täydellisestä rakkaudesta ja kyynisempi mieli taikoo väleihin salailua, kolmansia osapuolia, huojuvia kulisseja sekä omiin mielikuviin ja huhupuheisiin tai yksittäisiin mielipiteisiin nojaavia luonneanalyyseja.

Jos mietin omaa suhdehistoriaani somessa, niin todellisuudessa olen itse jakanut parisuhteistani tai kumppaneistani faktoja tai yksityiskohtia julkisesti äärimmäisen vähän. Se, että olen suhteessa, ei ole mikään salaisuus eikä mielestäni siksi kovin kummoinen paljastuskaan.

Somessa työtään tekevänä joutuu tuoreen parisuhteen äärellä aina samojen pohdintojen eteen: millainen linja julkisuuden suhteen tuntuisi tällä kertaa sopivalta? Olen itse perusluonteeltani varsin avoin ihminen ja tuntuisi kummalliselta sulkea yksi oman elämän ihanin, iloisin ja tärkein asia täysin somen sekä käsittelemieni teemojen ja arkikuulumisten ulkopuolelle. Samanaikaisesti on myönnettävä, että ihmisten uteliaisuus voi olla myös ahdistavaa – eikä vähiten sille toiselle osapuolelle, joka yleensä on yksityishenkilö.

Uteliaisuudessa itsessään ei ole mitään pahaa, mutta on eri asia höpöttää kaverin kanssa kahden kesken kahvipöydässä kuin stalkata, spekuloida ja levitellä muiden yksityisasioita ympäri nettiä. Puhumattakaan siitä, jos juoruilussa on pahantahtoinen sävy tai esitetyt väitteet eivät edes pidä paikkaansa. Pahimmillaan perättömillä juoruilla mustamaalataan täysin syyttömiä ihmisiä: olen nähnyt somessa anonyymisti haukuttavan kusipäiksi maailman kultaisimpia tyyppejä ja leimattavan pettäjiksi todella lojaaleja ja uskollisia ihmisiä. Erityisesti tällainen surettaa, jos se kohdistuu johonkin itselle rakkaaseen ihmiseen tai yksityishenkilöön, jonka henkilökohtaiset asiat eivät kuulu juorupalstoille alkuunkaan.

On kiinnostavaa, miten erilaisia ihmiset ovat avoimuudessaan ja sulkeutuneisuudessaan. Jotkut haluavat pitää omat asiansa visusti itsellään ja toisille on ihan luontevaa pulputtaa henkilökohtaisistakin jutuista puolituttujen kanssa. Olen itse enemmän tuota jälkimmäistä tyyppiä ja toistaiseksi olen kokenut avoimuuteni tuoneen elämääni ensisijaisesti positiivisia juttuja. Moni ystävyyssuhde olisi jäänyt solmimatta, moni mahtava keskustelu käymättä, kiinnostava tarina kuulematta ja lohdun sana jakamatta, jos en olisi uskaltanut rohkeasti ja avoimesti puhua asioista matkan varrella. Parasta antia tässä sometyössäkin ovat juuri ne keskustelut ja jaetut tarinat – olisi sääli joutua sensuroimaan itseään niin, että se kaikkein antoisin osa tätä hommaa kärsisi.

Moni bloggaaja vannoo, ettei koskaan aio puhua suhdeasioistaan tai puolisostaan somessa, mutta tekee täyskäännöksen rakastuessaan. Mieli voi muuttua, kun kohdalle osuu ihminen, jonka rinnalla olo on riittävän hyvä ja varma. Tunnistan nuo ajatukset itsekin, vaikka en olekaan ikinä tehnyt päätöksiä tai julistuksia olla puhumatta suhteistani julkisesti. Toisaalta ihmettelen, mikä parisuhteissa ja rakkaudessa on niin pyhää tai mystistä, ettei niistä voisi puhua ääneen kuten muistakin elämän tärkeistä suhteista puhutaan.

Myös some on muuttunut matkan varrella melkoisesti ja esimerkiksi Instagram on hämärtänyt yksityisen ja henkilökohtaisen rajoja entisestään. 24 tunnin sisällä bittivirtaan katoavat storyt kulkevat usein niin luontevasti osana arkea, ettei kumppanin vilahtaminen videopätkässä tunnu mitenkään kovin isolta asialta. Ainakaan verrattuna blogipostaukseen parin sekunnin ohikiitävää hetkeä storyssa ei osaa ajatella kovin painavana statementina. Samanaikaisesti lyhytkin videopätkä voi tuntua paljon pysäytettyä valokuvaa henkilökohtaisemmalta ja aidommalta välähdykseltä toisen elämästä.

Vaikeimmalta ihmisten uteliaisuus tuntuu tietenkin silloin, kun kaikki ei menekään elämässä niin kuin toivoisi. Mutta jos jokin on varmaa, niin se, että mikään ei koskaan ole varmaa. Joskus ihanimpanakaan alkanut rakkaus ei kestä ikuisesti. Ja jos suhteesta on maininnut somessa, yleensä erostakin tuntuu tarpeelliselta sanoa edes jotakin – tai itse olen kokenut sen viisaammaksi kuin jättää mielikuvat huhupuheiden ja spekulaatioiden varaan. Monelle juuri mahdollisiin erotilanteisiin liittyvä ahdistus on yksi syy olla puhumatta parisuhdeasioista julkisesti. Erot herättävät aina kiinnostusta: mitä on tapahtunut? Miksi eroon on päädytty? Liittyykö eron olosuhteisiin jotakin dramatiikkaa? Oli taustalla mitä hyvänsä, erotilanteet ovat aina vaikeita ja asioiden julkinen puiminen ei ainakaan tee sydänsurujen käsittelemisestä helpompaa.

Niin epämiellyttävää kuin mahdollisen eron julkinen ruotiminen voikin olla, pelko ja ahdistus siitä, miten asiaa pitäisi somessa käsitellä, jos joskus suhde ei kestäkään koko loppuelämää, on kuitenkin aika surkea syy salata onnensa tai jättää yksi tärkeä osa omasta elämästä kokonaan sosiaalisen median ulkopuolelle. Lähinnä se herättää mietteitä, että mahtoiko siihen suhteeseen sitten uskoa lopulta itsekään. Rakkaus on ihana asia ja siitä on lupa iloita myös muiden edessä, jos siltä tuntuu. Kuten kirjoitin viime keväänä: Miksei onni saisi näkyä? Tai miksi suhteen päättymiseen liittyy niin paljon häpeän tunteita? Ikään kuin olisi häpeä rakastaa ja uskoa rakkauteen tietämättä varmaksi tulevasta. Mutta mikäpä tässä elämässä koskaan varmaa olisi?

Somemaailmassa parisuhteisiin ja etenkin eroihin liittyy usein omituinen häpeän ja sheimauksen kulttuuri, jos suhteestaan on erehtynyt puhumaan julkisesti. Lainaan jälleen itseäni ja eron jälkeisiä mietteitäni viime keväältä: Siinä surkeudessa, pettymyksessä ja epäonnistumisen tunteessa on riittävästi kestämistä ja käsittelemistä ilman julkista nöyryytystäkin. Sillä siltä erosta kertominen usein tuntuu: nöyryyttävältä. Että taas minulle kävi näin, vaikka olin varma, että tämä olisi se rakkaus, joka voittaa kaikki esteet. Kun tilanteeseen on saanut etäisyyttä, nuo ajatukset tuntuvat kamalan ankarilta ja vähän surullisiltakin. Sehän on pelkästään hieno asia, että menneisyyden pettymyksistä huolimatta uskaltaa uskoa rakkauteen ja heittäytyä suhteeseen täydestä sydämestään. Toivon todella, etten koskaan kyynisty niin, etten uskaltaisi iloita rakkaudesta avoimesti.

Osin nuo ankarat ja häpeälliset mietteet kumpuavat varmasti jostakin omasta sisimmästä mutta osin niiden taustalla on se eroihin liittyvä julkinen vähättely ja pilkkaaminen. “Kuinka kauan veikkaatte menevän, kunnes taas surkutellaan eroa? Mitähän vikaa siinä on, kun eivät nuo sen suhteet tunnu kestävän…” Muun muassa tällaisia kommentteja olen vuosien varrella saanut lukea itsestäni. Valitettavasti suhteen onnistuminen tai päättyminen on harvoin vain toisen osapuolen käsissä ja joskus sen oikean ja sopivan ihmisen löytäminen rinnalle ottaa aikansa. Olen joskus sanonut, ettei minulla oikein ole ollut onnea rakkaudessa, sillä olen joutunut pettymään suhteissani monta kertaa. Toisaalta olen silti ollut onnekas jo siksi, että olen saanut rakastaa ja osakseni myös vastarakkautta. Tulevaisuus on mysteeri, mutta tällä hetkellä elämässä on rakkautta ja olen onnellinen. Ja niinhän se loppujen lopuksi on, että tarvitaan vain se yksi ihminen.

Usein näkee sanottavan, että jos on päättänyt jakaa omaa elämäänsä tai puhua parisuhteestaan julkisesti, on hyväksyttävä myös varjopuolet. Itsepähän hehkutti. Olen seurannut välillä suorastaan järkyttyneenä vierestä sitä riepottelua, jonka keskelle moni somemaailman kollega on parisuhteidensa tai etenkin niiden päättymisen myötä joutunut. Raskaus- ja erospekuloinnit (tai -ennustukset) tuntuvat äärimmäisen tökeröiltä, kun kyse on niin henkilökohtaisista ja toisinaan kipeistäkin asioista. Ja vaikka itse haluaisikin selittää tilannetta turhien huhupuheiden hillitsemiseksi, joskus edes avoin puhe ei auta. Draamaa janoavalle yleisölle ei tunnu riittävän selitykseksi, että ero tapahtui sovussa ilman kolmansia osapuolia tai muuta dramatiikkaa. Tylsä ja tavanomainen tarina ei tyydytä juorunnälkää.

Todellisuudessa erotilanteet ja niiden syyt saattavat olla sekavia ja monimutkaisia osapuolille itselleenkin. Moni suhde käy läpi pahojakin kriisejä ja joskus hankalasta tilanteesta voi parhaimmillaan nousta entistä vahvempana yhdessä. Harva ero tulee täysin puskista, mutta omakohtaisesti olen saanut huomata, että ensimmäisistä eroajatuksista ja epävarmuuden tunteista matka varsinaiseen eropäätökseen saattaa olla hyvinkin pitkä ja polveileva.

“Miksei se voi vain myöntää, että ovat eronneet?” Olen nähnyt mitä uskomattomimpia kommentteja erospekulaatioiden keskelle joutuneista bloggaajista. Tuntuisi absurdilta avautua kaikkein henkilökohtaisimmista ja kipeimmistä kriiseistä somessa silloin, kun tilanne on ihan tuore tai pahimillaan vielä täysin kesken suhteen sisäisestikin. Siksi ennustukset ja arvailut tai täysin hatusta temmatut analyysit muiden eroista tuntuvat vähintäänkin mauttomilta. Riemuitseminen siitä, että oma arvaus julkkiksen tai somevaikuttajan erosta osuikin oikeaan, sen sijaan vaikuttaa täydelliseltä empatiakyvyn puutteelta. Minäkin olen utelias, mutta ehkä tämän oman työn takia on helpompi muistaa, että myös julkkikset, somevaikuttajat ja bloggaajat ovat oikeita ihmisiä suruineen, kriiseineen ja vastoinkäymisineen. Mietin aina, miltä johonkin tilanteeseen joutuminen tuntuisi minusta itsestäni ja yritän käyttäytyä sen mukaisesti. Suosittelen samaa muillekin.

On myös hyvä muistaa, että muiden suhteista tai niiden onnellisuudesta ei voi somepresenssin perusteella päätellä yhtään mitään. Ihmisillä tuntuu olevan hyvin voimakkaita mielipiteitä parisuhteen esille tuomisesta somessa. Osalle julkiset rakkaudentunnustukset ja onnelliset yhteiskuvat manifestoivat täydellistä rakkautta, toisten mielestä ne taas haiskahtavat epäilyttävältä todistelulta ulkopuolisille, ja ehkä vähän itsellekin. Rakkauden määrää ei kuitenkaan mitata tykkäyksillä, julkisilla huomionosoituksilla, siirappisilla yhteiskuvilla tai niiden puutteella – varsinkaan suhteen ulkopuolelta.

Olen joskus miettinyt, että huomioon ottaen oman työni on muuten aika hassua (sekä ehkä myös siunaus), että tähän mennessä kaikki, joiden kanssa olen päätynyt suhteeseen, ovat olleet suorastaan poikkeuksellisen epäkiinnostuneita sosiaalisesta mediasta. Se ei haittaa minua pätkääkään, pikemminkin päinvastoin. Näen itse oikeastaan vain positiivisena asiana, että toinen perustaa ajatuksensa minusta nimenomaan siihen tosielämän ihmiseen somen perustella muodostettujen mielikuvien sijaan. Tuntuu vapauttavalta tutustua ihmisiin, joilla ei ole lähtökohtaisesti hajuakaan blogistani, ja saan olla suhteen alussa samalla tavalla tyhjä ja puhdas kanvas kuin toinenkin on minulle. Ja toisaalta sekin on plussaa, että toisen vapaa-ajassa some ole mitenkään tärkeässä roolissa, kun itse viettää työpäivänsä nimenomaan sen äärellä.

Osaltaan se myös helpottaa rajojen vetämistä omankin yksityisyyden suhteen somessa, kun kumppani tykkää pysytellä taka-alalla. Olemme yhdessä keskustelleet paljon siitä, miten asiaa olisi järkevintä käsitellä sosiaalisessa mediassa ja toistaiseksi hän on viihtynyt parhaiten anonyymina yksityishenkilönä, minkä ymmärrän (varsinkin kaiken edellä mainitun johdosta) täysin. Uteliaiden oikeutus käytökselleen on usein ristiriitaista: jos jaan pienenkin tiedonmurusen, he haluavat tietää kaiken. Moni tuntuu kokevan, että heillä on oikeus tietää ja bloggaajalla velvollisuus kertoa. Toisaalta, jos en jaa mitään, uteliaisuuden määrä ei ole yhtään sen pienempi: kilvan kysellään tietoa poikaystäväni henkilöllisyydestä ja IG-nimimerkistä – jos ei suoraan minulta, niin sitten internetin anonyymeiltä. Logiikka ei tunnu toimivan: yksityisyyttä ei kunnioiteta sen enempää, kerroit sitten jotakin tai et mitään.

Rakkauselämäni osakseen saama huomio tuntui jossain määrin helpommalta edellisessä suhteessani, kun seurustelin ulkomaalaisen kanssa. Hänellä ei ollut kytköksiä Suomeen minun lisäkseni, jolloin hänen asioillaan spekuloiminen jäi melko vähäiseksi. Toisaalta tiedon puute ei estänyt ihmisiä keskustelemasta ja vaikka sitten keksimästä juttuja sumeilematta päästään. Törmäsin tuolloin mitä kirjavimpiin väitteisiin niin ex-poikaystäväni sukujuurista, ammatista, iästä kuin uskollisuudestakin – kaikki niistä täysin hatusta keksittyä hölynpölyä. Silti olen varma, että osa uskoi lukemansa iloisesti täytenä totuutena.

Nyt kun kumppanini on suomalainen, tuntuu, että on vain ajan kysymys, milloin joku astetta lahjakkaampi kyttääjä tai tutun tuttu juoruaa asian keskustelupalstoille. Suomessa vielä kohtalaisen hyvin kunnioitetaan ihmisten yksityisyyttä, mutta tuntuu ironiselta, että juoruilua ja spekulointeja perustellaan sillä, että on itse asettanut itsensä valokeilaan ja puhunut omista asioistaan. Samanaikaisesti niistä asioista, joista nimenomaan on päättänyt pysyä vaiti ja pitää kiinni yksityisyydestään, juorunnälkäisenä kaivellaan tietoa omin avuin ja jaetaan sitä muille uteliaille. Voi olla, että poikaystävä vielä näkyy joku päivä somessakin, mutta toivon silti, että jos näin tapahtuu, päätös asiasta on meidän omamme.

*

Rohkenen siis ehdottaa, että lisätään hyppysellinen empatiaa ja huomaavaisuutta sekä tujaus lähdekritiikkiä ja medialukutaitoa sinne uteliaisuuden sekaan, niin pysyy parempi fiilis ja reilumpi meininki yllä ihan kaikessa nettikeskustelussa. Ja jos rakkaus tuntuu varpaankärjissä asti, sen saa antaa näkyä – somessakin.

Photos: Camilla Bloom

Related posts

22/01/20

Afterwork-podcast: 7 vuoden kriisi ja muita parisuhdepulmia

6

Afterwork on palannut lomalta uusin aihein! :) Tällä kertaa Afterworkilla pureudutaan parisuhteiden kriisinpaikkoihin ja pohditaan, pitääkö huolestua, jos kumppani tuntuu enemmänkin kämppikseltä kuin rakastajalta? Povaako kriisi aina eroa vai kuuluvatko kriisitkin vain luonnollinena osana suhteeseen? Entä miten kriisistä voi selvitä yhdessä?

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Janita Autio

6

Related posts

Related posts

19/01/20

Tärkeä tehtävä kummina

5 51

 KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: SUOMEN WORLD VISION & ASENNEMEDIA

Yksi elämäni liikuttavimmista hetkistä oli ehdottomasti viime viikolla, kun sain postia Keniasta: minusta oli tullut kummi jollekulle maailman toisella puolen. Avasin kirjekuoren jännittyneenä, sillä sen myötä saisin tietää, kenen kummiksi olin saanut kunnian päästä. Ja kunnialta se toden totta on tuntunut, sillä tällä kertaa kummilapsi sai itse valita, kenet tahtoisi kummikseen. Olen siis valtavan otettu, että hän on valinnut kummikseen juuri minut. Ja voin ylpeänä kertoa, että minulla on nyt suloinen 10-vuotias kenialainen kummipoika, joka pitää jalkapallosta ja kuurupiilon leikkimisestä. Hänen lempivärinsä on sininen, hän haaveilee lääkärin ammatista ja on syntynyt samana päivänä kuin pikkuveljeni.

Kummitoimintaa on ollut olemassa jo kauan, mutta pidän ihan valtavan paljon Suomen World Visionin uudesta näkökulmasta: annetaan lasten valita itse. Perinteisesti kummi on saanut valita kummilapsensa tai vaihtoehtoisesti järjestö on yhdistänyt sopivat kummi-lapsi-parit – yhtä kaikki, aikuiset ovat aina tehneet valinnat lasten puolesta. Sydämeni on särkyä sen tiedon edessä, että jotkut lapset ovat joutuneet odottamaan vuosia, että joku valitsisi heidät kummilapsekseen. Siksi on aivan mahtavaa, että asetelma on ensimmäistä kertaa pyöräytetty toisin päin. Monella näistä lapsista ei ole mahdollisuutta vaikuttaa kovinkaan moneen asiaan elämässään, joten tuntuu tärkeältä, että he pääsevät ihan itse valitsemaan, kuka tuntuisi sopivalta kummilta juuri heille. Ja tuohan se aivan erityisen fiiliksen myös tähän kummin rooliin: tunnen oloni vieläkin sitoutuneemmaksi tähän kunniakkaaseen tehtävään, kun tiedän, että juuri minut on ajatuksella valittu monien joukosta.

Aivan erityisen hienolta tuntuu myös se,  että olen muutaman viikon päästä lähdössä Suomen World Visionin kanssa matkalle tutustumaan heidän toimintaansa paikan päälle Keniaan ja pääsen tällä reissulla myös tapaamaan oman kummipoikani. Oman kummilapsen tapaaminen on mahdollista ihan kaikille kummeille – kerron siitä vähän myöhemmin edempänä. Mutta olen todella innoissani tästä tulevasta matkasta ja odotan suurella mielenkiinnolla, että pääsen näkemään ihan käytännön tasolla, millä tavalla pääsen kummina olemaan avuksi kummilapseni kotikylässä. Suomen World Vision kompensoi kaikki järjestön nimissä tehtävät lentomatkat.

Vaikka roolini “kummitätinä” on vasta alkumetreillään, olen innoissani siitä, että pääsen tukemaan kummipoikaani hänen tulevalla matkallaan koulupojasta aikuiseksi. Tämä henkilökohtainen kummin rooli tuo asian ihan eri tavalla lähelle ja sydämen tehtäväksi. Jo näin lyhyen mutta tunteikkaan kummiuden jälkeen uskallan suositella lämmöllä kummiksi ryhtymistä, jos kaipaat merkityksellistä tapaa tehdä maailmasta oikeudenmukaisempaa ja jonkun pienen ihmisen elämästä piirun verran helpompaa.

MITÄ KUMMINA TOIMIMINEN KÄYTÄNNÖSSÄ TARKOITTAA?

Kummina sitoudun kuukausittaiseen kummimaksuun (minimisumma 30€), joka ohjataan kummilapsen koko yhteisöä tukevaan kehitysyhteistyöhankkeeseen. Sen kautta pystytään saamaan aikaan pysyvämpiä rakenteellisia muutoksia ja auttamaan kaikkia alueen lapsia: lapset saavat lahjoitusvarojen ansiosta mahdollisuuden koulunkäyntiin, terveydenhuoltoon ja riittävään ravintoon. Käytännössä yhden kummin tuesta hyötyy keskimäärin 4 muutakin alueen lasta oman kummilapsen lisäksi. Kummiksi voi ryhtyä myös vaikkapa koko perheen voimin, yhdessä ystävän kanssa, kaveriporukalla, koululuokan voimin tai yrityksenä.

Suomen World Visionilla on pitkäjänteisiä kehitysyhteistyöhankkeita ympäri maailman ja kummiohjelmaan mukaan pääsevät lapset valitaan aina kunkin yhteisön köyhimmistä perheistä. Usein lapset ovat aloittelemassa juuri kouluaan tai muuten erityistä tukea tarvitsevia. Kummilapsen valinnassa on myös tärkeää, että perhe sitoutuu tukemaan lapsen koulunkäyntiä, eikä lapsi joudu keskeyttämään kouluaan mennäkseen töihin.

Vaikka lahjoitusvaroin tuetaan koko yhteisöä, kummilapset ovat muihin alueen lapsiin nähden siinä mielessä erityisessä asemassa, että Suomen World Vision seuraa heitä ja heidän perheidensä tilannetta säännöllisesti muun muassa vierailemalla lapsen luona 3 kuukauden välein. Vierailujen tarkoitus on varmistaa, että lapsi käy koulua, hänen terveydentilansa on hyvä ja hän saa tarvittavat rokotukset. Koko yhteisön hyväksi suunnatun kuukausimaksun lisäksi omaa kummilasta ja tämän perhettä voi halutessaan tukea myös erillisellä lahjoituksella, joka menee suoraan heidän auttamiseensa.

Käytännön avun lisäksi sillä voi olla valtava merkitys kummilapselle tietää, että hänellä on erityinen, ihan oma ystävä kaukana Suomessa. Kummin tuki ja yhteydenpito kertovat lapselle, että hän on tärkeä, joku ajattelee häntä ja hänelle toivotaan hyvää. Sitä ei näin Suomessa välttämättä tule ajatelleeksi, mutta jo pelkästään se voi olla lapselle ihan uusi ja hyvinkin merkittävä kokemus, sillä hän saattaa elää kulttuurissa, jossa ei ole päässyt kokemaan tällaista aikaisemmin.

Kummimaksuilla rahoitetaan pitkäjänteistä kehitysyhteistyötä, joka puuttuu köyhyyden syihin ja mahdollistaa pysyvän muutoksen. Työtä tehdään tiiviissä yhteistyössä kenttätyöhön palkatun paikallisen henkilökunnan kanssa, kumppanimaan omien asiantuntijoiden sekä kunkin alueen asukkaiden kanssa ja päätökset autettavista sektoreista ja kohteista tehdään aina paikallisesti. Parhaat ja kestävät tulokset syntyvät nimenomaan työskentelemällä ja suunnittelemalla hankkeet yhdessä yhteisöjen kanssa alusta alkaen. Kummien avulla uusi sukupolvi saa merkittävästi paremman ponnahduslaudan elämään: terveen lapsuuden ja koulutuksen sekä voimaa asioiden muuttamiseen. Näin asukkaat osaavat parantaa omaa hyvinvointiaan senkin jälkeen, kun Suomen World Visionin työ alueella loppuu.

Suomen World Visionin tuella edistetään muun muassa lasten terveyttä, ravitsemusta, koulunkäyntiä sekä muita lasten oikeuksia kouluttamalla vanhempia, opettajia ja paikallisia johtajia uusien elinkeinojen löytämiseksi, tarvittavan terveydenhoidon varmistamiseksi ja kouluopetuksen laadun parantamiseksi. Ihmisiä autetaan ja ohjataan tunnistamaan omat oikeutensa ja ajamaan niitä yhdessä, ja perheiden toimeentuloa tuetaan koulutuksella ja pienlainoilla. Auttamisen muotoja on monia ja kunkin yhteisön kohdalla mietitään aina kokonaisuutta. Muutoksen voima on paikallisissa ihmisissä ja Suomen World Visionin tehtävänä on kuulla ja kunnioittaa kumppanimaan sekä yhteisöjen ihmisten omia näkemyksiä ja asiantuntijuutta.

HYVÄNTEKEVÄISYYSTYÖ KRITIIKIN KOHTEENA?

Kaikenlaiseen hyväntekeväisyystyöhön liittyy paljon erilaisia myyttejä ja harhauskomuksia ja olen myös huomannut, että erilaiset hyväntekeväisyyteen liittyvät yhteistyöt ja projektit keräävät paljon kritiikkiä osakseen. Siksi kokosin tähän muutamia sellaisia yleisiä väärinkäsityksiä, joita ihmisillä saattaa järjestötoiminnasta ja hyväntekeväisyydestä olla.

Päätyykö raha oikeasti sinne, minne luvataan ja missä siitä on oikeasti apua?

Moni pelkää, että lahjoitusvarat valuvat järjestön rattaisiin tai paikallisen byrokratian hampaisiin ja määränpäähän autettavien hyväksi päätyy lopulta vain murto-osa. Suomen World Vision toimii Ulkoasiainministeriön kumppanuusjärjestönä ja on äärimmäisen tarkka varojensa käytöstä ja sitä valvotaan myös järjestön ulkopuolelta. Lisäksi itsenäisenä osana maailman suurinta kummilapsijärjestöä toimiva Suomen World Vision on Vastuullinen lahjoittaminen VaLa ry:n perustajajäsen. World Vision auttaa kaikkia uskontoon tai etniseen taustaan katsomatta vaikeissa oloissa eläviä lapsia ja nuoria Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ja Suomen World Visionin avun piirissä on noin 500 000 ihmistä.

Keskimäärin 75% lahjoitusvaroista päätyy suoraan avunsaajille ja 25% kuluu mm. hallinnollisiin kuluihin, henkilökunnan palkkoihin, uusien lahjoittajien hankkimiseen ja työstä tiedottamiseen. Tarkemmin eriteltynä varainhankinnasta syntyy kuluja 15,7%, viestinnästä 2,6% ja hallinnosta 6,5%. Suomen World Vision on voittoa tavoittelematon yhdistys, joten kaikki kasvun myötä saadut varat ohjataan avustuskohteisiin tai investoidaan seuraavien vuosien avustusbudjetin kasvattamiseen. Järjestön kautta pystytään varmistamaan se, että lahjoitusvarat päätyvät myös ketjun loppupäässä oikeaan osoitteeseen ja paikallinen kenttähenkilökunta johtaa projekteja sekä valvoo varojen käyttöä, jotta ne eivät katoa esimerkiksi paikallisten poliitikkojen tai heimopäälliköiden taskuihin.

Joskus saattaa tuntua, että apu menisi paremmin perille ilman välikäsiä suoraan paikalliselle orpokodille tai lomareissulla kohdatulle lapselle lahjoittamalla. Näin voi ollakin ja yhden lapsen tai kohteen tukeminen köyhässä yhteisössä tuo tilanteeseen välitöntä apua, mutta ei välttämättä auta ratkaisemaan pitkän tähtäimen ongelmia. Yhden lapsen koulumaksujen maksaminen auttaa kyllä häntä pääsemään kouluun, mutta jos opetuksen taso on niin heikkoa, ettei hän pääse jatko-opintoihin tai vanhemmat päättävätkin, että lasta tarvitaan kotona vedenkantoapuna tai ansiotyössä, jää apu puolitiehen. Ongelmavyyhtiin yleensä parhaita ja tehokkaimpia ratkaisu on parantaa vanhempien toimeentuloa, jolloin koulumaksuihin on varaa, lisäkouluttaa opettajia ja kunnostaa kouluja, puhtaan veden järjestäminen yhteisöön sekä kertoa koulutuksen tärkeydestä. Nämä toimet tuovat pitkäaikaisia ja pysyviä tuloksia ja muutoksia kaikkien alueen lasten hyväksi, ja juuri tätä työtä kummina on mahdollista tukea.

Kummit saavat kerran vuodessa vuosiraportin, joka sisältää uuden kuvan ja tervehdyksen kummilapselta sekä tietoa viime aikoina tehdystä työstä kohteessa. Kummit voivat myös itse vierailla kummilapsensa luona omatoimimatkalla tai Suomen World Visionin järjestämällä opintomatkalla – sitä kautta on mahdollista todentaa omin silmin avun perillemeno.

Myös bloggaajat ja vaikuttajat saavat toisinaan kritiikkiä yhteistöistään hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa. Moni pohtii, onko eettisesti tai moraalisesti oikein tehdä kaupallista yhteistyötä hyväntekeväisyysjärjestön kanssa. Järjestöillä on harvoin suuria markkinointibudjetteja, koska tietenkin suurin osa varoista halutaan käyttää nimenomaan auttamistyöhön. Esimerkiksi vaikuttajayhteistöiden kautta järjestöt pystyvät kuitenkin kustannustehokkaalla tavalla tavoittamaan paljon ihmisiä, jotka kenties pohtivat, miten voisivat auttaa tai meneekö apu todella perille. Yhteistöiden avulla pystytään hyvin viestimään järjestön tekemästä työstä ja sen tuloksista. Olen itse tosiaan lähdössä parin viikon päästä tutustumaan Suomen World Visionin työhön ihan paikan päällä Keniassa, ja tarkoituksena on tietenkin kummipoikani tapaamisen lisäksi kertoa Suomen World Visionin työstä entistä konkreettisemmin myös eteenpäin.

Teen itse toisinaan hyväntekeväisyyteen liittyviä yhteistöitä myös pro bono -hengessä, mutta mikäli kyseessä on kaupallinen yhteistyö, hinnoittelen hyväntekeväisyyteen liittyvät kampanjat aina normaalia edullisemmin. On hyvä muistaa, että jokainen ansaitsee työstään korvauksen ja myös järjestöille työskentelevien kuuluu saada työstään palkkaa. Olen myös kaikkien niiden järjestöjen toiminnassa, joiden kanssa teen yhteistyötä, mukana kummina, lahjoittajana tai tukijana.

Kuka tahansa osaa tehdä kehitysyhteistyötä – mihin järjestöä tarvitaan?

Joskus näkee kritisoitavan sitä, että Suomesta käsin järjestetään apua toiselle puolen maapalloa. Mihin järjestöä edes tarvitaan tässä välissä? Kehitysyhteistyö saattaa vaikuttaa ulkopuolisen silmissä helpolta: kerätään vain iso potti rahaa, annetaan se eteenpäin esimerkiksi koulujen ja klinikoiden rakentamiseen, minkä jälkeen nautiskellaan hienoista tuloksista. Totuus on usein kuitenkin vähän toisenlainen. Hienosta koulurakennuksesta ei ole hyötyä, jos kylään ei saada opettajia esimerkiksi puhtaan juomaveden puutteen takia, jos vanhemmat arvostavat työntekoa koulunkäyntiä enemmän tai jos lapset joutuvat keskittymään nälän loitolla pitämiseen oppimisen sijaan. Usein suurin työ tehdään ihan muiden asioiden parissa kuin konkreettisia infrastruktuureja rakentamalla ja tärkeimmäksi työksi nousee vanhojen uskomusten ja pinttyneiden toimintamallien muuttaminen.

Yksi tärkeimmistä ja vaikeimmista tehtävistä on opettaa ihmisille heidän omista oikeuksistaan ja sitä kautta auttaa heitä vaatimaan näitä oikeuksia myös valtiolta. Haasteet autettavissa kohteissa ovat monimutkaisia ja vaativat yhteistyötä moneen eri suuntaan sekä paikallisen kielen, kulttuurin ja politiikan tuntemusta sekä osaamista projektijohtamisesta. Laaja-alaiset muutosohjelmat ovat yleensä pitkiä (10-15 vuotta) ja sinä aikana suomalainen hankkeen vetäjä saattaa joutua perehtymään esimerkiksi vedenpumppaamossa käytettävään teknologiaan tai yrittäjyyden rakenteellisiin esteisiin hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla. Niinpä kehitysyhteistyötä tekevät siihen koulutuksen saaneet ammattilaiset.

Ketä pitäisi auttaa ensin ja kenellä on mahdollisuus auttaa?

Monesti kuulee sanottavan, että pitäisi auttaa täällä Suomessa vaikeassa asemassa olevia, ennen kuin lähdetään viemään apua muualle. Itse en näe, että nämä kaksi asiaa sulkevat toisiaan pois, vaan auttaa voi sekä lähellä että kaukana. Jokaisella on vapaus valita oma tapansa auttaa sekä se järjestö, toimija tai auttamisen tapa, joka tuntuu itsestä hyvältä, luontevalta ja mahdolliselta. Omaa apuaan voi rahallisen tuen lisäksi tarjota myös osaamisensa tai aikansa muodossa – kaikki apu on arvokasta.

Myös Suomessa tehtävä hyväntekeväisyystyö esimerkiksi köyhien ja syrjäytymisvaarassa olevien puolesta on erittäin tärkeää ja moni järjestö keskittyy nimenomaan kotimaassa tarjottavaan apuun. Suomen World Vision puolestaan pyrkii auttamaan globaalilla tasolla ja puuttumaan esimerkiksi urbanisoitumisen ja pakolaisaaltojen juurisyihin. Ongelmat ovat eri puolilla maailmaa hyvin erilaisia kuin täällä kotimaassa ja usein kehittyvien maiden ihmisillä on huutava pula sellaisistakin asioista, joita täällä meillä pidetään itsestäänselvyytenä. Varsin pienilläkin rahallisilla panostuksilla saadaan usein aikaiseksi todella merkittäviä tuloksia. Niiden myötä yhä useampi lapsi kasvaa koulutetuksi ja hyvinvoivaksi aikuiseksi, joka saa lapsia myöhemmin ja vähemmän, ja jonka lapset ovat terveempiä.

White savior -ilmiö

Olen myös omien hyväntekeväisyyteen liittyvien yhteistöideni yhteydessä törmännyt white savior -termiin. Sillä viitataan valkoiseen ihmiseen, joka työskentelee auttaakseen ei-valkoisia ihmisiä, mutta pyrkii lopulta hyötymään toiminnastaan lähinnä itse (joko hyvän auttamisesta saatavan hyvän olon ja/tai maineen kautta) ja saattaa samanaikaisesti tukea toisaalla rakenteita, joista ongelmat autettavassa maassa ovat alun alkujaankin lähtöisin (ja mahdollisesti juuri valkoisten aikaansaamia). Asia on hankala ja oman toimintansa motiiveja on hyvä pohtia samoin kuin sitä, miten esimerkiksi puhuu ihmisistä, joita toiminnalla pyritään tukemaan ja auttamaan. Mutta olisiko parempi sitten jättää kokonaan tekemättä, vaikka esimerkiksi juuri kummitoiminnan avulla todistetusti pystytään antamaan valtavan monille lapsille mahdollisuus koulunkäyntiin ja turvatumpaan tulevaisuuteen? Mielestäni ei. Tottakai useimmat saavat muiden auttamisesta  myös itse hyvän mielen ja parhaimmillaan tuo hyvän olon tunne kannustaa tekemään vieläkin enemmän hyviä tekoja.

Tiedostan itse, että olen monin tavoin etuoikeutettu ja valtavan onnekkaassa asemassa moneen muuhun nähden, ja koen tärkeäksi laittaa sitä hyvää kiertämään ja tehdä hyviä tekoja muille omien mahdollisuuksieni puitteissa. Joskus ne teot ovat vain arkista huomaavaisuutta kanssaihmisille ja joskus konkreettisempia tekoja, mutta minulle ne ovat myös tärkeää työtä tekevien järjestöjen tukemista.

Koen hyväntekeväisyydestä julkisesti puhumisen hieman hankalaksi, sillä siitä saattaa helposti syntyä mielikuva vain oman sädekehän tarkoitushakuisesta kiillottamisesta tai hyvän omatunnon ostamisesta. Toisaalta olen myös törmännyt oletuksiin, että hyväntekeväisyyttä ei todennäköisesti tehdä, jos siitä ei puhuta ääneen. Haluaisin itse kuitenkin normalisoida ajatusta auttamisesta: jokainen voi pienillä teoilla kantaa kortensa kekoon ja toivoisin, että tästä kaikesta voisi myös puhua avoimesti glorifioimatta ja vastaavasti myös syyllistämättä ketään. Itse toivon, että oma avoimuuteni mukanaolostani erilaisten järjestöjen toiminnassa innostaa ja kannustaa myös muita lähtemään mukaan. Uskon, että hyvät teot synnyttävät hyviä tekoja.

Mitä tulee Suomen World Visionin toimintaan, niin järjestön tavoitteena on nimenomaan voimauttaa ihmisiä ja auttaa heitä ottamaan oma elämä haltuunsa, jotta heillä olisi mahdollisuuksia puuttua oma-aloitteisesti köyhyyden syihin, vaatia omia oikeuksiaan ja huolehtia lasten hyvinvoinnista sekä jatkaa itsenäisesti oman kotiseutunsa kehittämistä avustustyön päättyessä alueella. Toisin sanoen toiminnalla pyritään aktivoimaan ja varustamaan paikallisia ihmisiä muuttamaan asioita itse.

Tarinat ja kuvat ovat Suomen World Visionin toiminnasta kertoessa tärkeässä roolissa, sillä suurin osa tukijoista ei voi seurata kenttätyötä paikan päällä, mutta tarinoiden kautta kehitystyön onnistumisista sekä avun tarpeesta pystytään kertomaan ulkopuolelle. Kaikki järjestön viestinnässä käytetyt tarinat ovat tosia, ja niiden kautta halutaan näyttää todellinen avuntarve todellisuutta kaunistelematta tai vastaavasti dramatisoimatta. Suomen World Vision kuitenkin näkee tärkeimpänä tavoitteenaan kuitenkin suojella avustuskohteittensa lapsia ja aikuisia, joten kaikkia heidän oikeuksiaan pyritään huomioimaan ja suojaamaan kaikissa toimissa ja päätöksissä. Se tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että järjestön viestinnässä hyödynsaajina olevia lapsia ja aikuisia kuvataan arvokkaasti eikä esimerkiksi koskaan avuttomina uhreina. Heiltä myös pyydetään aina suostumus kuva- ja tekstimateriaalien käyttöön ja heille selitetään niiden käyttötarkoitus. Lasten ollessa kyseessä suostumus pyydetään lapsen lisäksi myös hänen vanhemmaltaan tai huoltajaltaan. Ihmisillä on täysi oikeus kieltäytyä omasta tai lasten valokuvauksesta, eikä heidän saamansa apu ole siitä riippuvaista.

*

Toivon, että tämä postaus vastasi moniin mietteisiin ja kysymyksiin, joita teillä saattoi kummi- ja järjestötoiminnasta sekä hyväntekeväisyystyöstä olla. Ja jos jokin vielä askarruttaa mieltä, niin kommenttiboksi on avoinna ajatuksille ja kysymyksille. Tietenkin toivon ensisijaisesti, että moni teistä innostui jutun myötä myös kummitoiminnasta. Se on hyvin pieni vaiva, jolla muutetaan monen lapsen elämää. Olisi kiinnostavaa myös kuulla, onko jollakulla jo entuudestaan kummilapsi tai oletteko harkinneet kummiksi ryhtymistä? Lue lisää kummitoiminnasta Suomen World Visionin nettisivuilta.

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts