19/10/17

Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

33 47

Olen tässä muutaman päivän sisään lukenut pari mielenkiintoista tekstiä blogiskenestä, kiitos Laura ja kiitos Nata. Heidän kynäilemissään teksteissä on ollut paljon samoja asioita, jotka ovat pyörineet omissakin ajatuksissa viime aikoina. Laura kritisoi ja kuvaili blogimaailman menoa sanoin “kuin lilluisi jäähtyneessä kylpyvedessä”: tarvittaisiin ravistelua, pölyjen pyyhkimistä, terävämpää otetta ja oikeaa keskustelua.

Nata totesi vastineessaan kaipaavansa samoja asioita, mutta tunnusti, että nykyään kirjoittaakseen avoimesti mielipiteitään oikeista asioista ja tarttuakseen haastavampiin teemoihin, on myös pystyttävä kovettamaan nahkansa ja varauduttava välittömästi negatiiviseen paskamyrskyyn, joka voi hyvinkin odottaa kommenttiboksissa seuraavan kerran sisään loggautuessa. Hän kuvaili harmittomien ja hampaattomien asupostausten olevan kuin “henkistä lomaa” kaikesta siitä negatiivisuudesta, mikä kommenttibokseissa velloo, koska ne ovat liki ainoita, joihin kielteistä palautetta ei tule.

Myönnän hieman yllättyneeni siitä, että nämä sanat tulivat juuri rohkean provokatiivisista näkökulmistaan tutulta Natalta, jonka olen ajatellut kestävän liki kaiken, mitä kommenttiboksissa myllää. Mutta tässä se nähdään: negatiivisuus satuttaa meistä vahvimpiakin, vaikka se ei välttämättä näy päällepäin.

Ymmärrän molempien kirjoitusten näkökulmaa. Minäkin kaipaan sitä kiinnostavaa keskustelua ja tsemppaavaa yhteisöllisyyttä, joka on ollut oikeastaan se syy, miksi olen alun alkujaan innostunut bloggaamisesta. Olen kirjoittanut blogia 10 vuotta ja vaikka negatiivisia kommentteja on ollut aina, ilmiö tuntui räjähtävän käsiin muutama vuosi sitten.

Parina viimeisenä vuotenani ennen ihan omalle blogitontille siirtymistäni myönnän, että oli hetkiä, jolloin liki minkä tahansa postauksen julkaiseminen ahdisti, koska tuntui olevan aivan sama, mistä aiheesta kirjoitin tai mitä kirjoitin, jollakulla oli kommenttiboksissa jotakin kielteistä sanottavaa. Ja yhä useammin kritiikki kohdistui minun henkilökohtaisiin valintoihini tai minuun henkilönä käsiteltävän aiheen tai ilmiön sijaan. Puhumattakaan kaikesta siitä negatiivisen kirjoittelun määrästä, joka jyllää muualla netissä ja keskustelupalstoilla. Minä olen tosin päässyt vielä tosi vähällä verrattuna moneen muuhun bloggaajaan tai vloggaajaan.

Kuten Nata omassa tekstissään kirjoitti, terävämpiin aiheisiin ja haastavampiin näkökulmiin ei enää uskalla tai jaksa tarttua itsesuojelusyistä. Vaikka bloggaajana haluaisinkin keskustella, pureutua vaikeisiin aiheisiin ja haastaa ihmisiä kriittiseen keskusteluun, nykyään jätän aika usein nuo teemat muille ihan vain siksi, että vaikka tämän blogiuran varrella sitä on tullut keitellyksi monenlaisissa liemissä, silti minun nahkani ei vain ole niin paksu, että kestäisin sen kaiken, mitä aloituksesta voi pahimmillaan seurata. Väärinkäsitysten, tahallisten väärintulkintojen ja henkilöön menevien asiattomuuksien uhka on vain liian suuri.

On varmasti helppo lukijana yksittäisiä keskusteluita sivusta seuraillessa vaatia toiselta kovempaa sietokykyä ja vahvempaa luonnetta, mutta harva ihan oikeasti tietää, miltä tuntuu joutua ottamaan sellaista negatiivisuutta vastaan jatkuvalla syötöllä vuodesta toiseen. Voin uskoa, että on vaikea asettua toisen asemaan, jos itse ei ole koskaan ollut siinä ja kokenut sitä henkilökohtaisesti. Totuus kuitenkin on, ettei inhottaviin ja hyökkääviin kommentteihin totu koskaan, vaikka niitä saisi lukea itsestään vuositolkulla. Nahka kyllä kovenee, mutta ei kukaan halua vapaaehtoisesti altistaa itseään sellaiselle, joten silloin tuntuu helpommalta vain vältellä tietoisesti keskusteluita, joiden arvelee provosoivan henkilökohtaisuuksiin.

Kävin tästä aiheesta hiljattain keskustelua myös minua sähköpostitse lähestyneen lukijan kanssa. Hän lähetti minulle viikonvaihteessa kiinnostavan juttuidean, joka liittyi muotialan eettisyyteen ja ekologisuuteen. Teema kiinnostaa minua ja haluaisin tarttua siihen, mutta totesin, että kokemukseni pohjalta tästä aiheesta kirjoittaessa valitettavasti keskitytään liian usein rakentavan yleismaailmallisen keskustelun sijaan tökkimään ja arvioimaan minun henkilökohtaisia valintojani. Herättelisin mielelläni keskustelua ja haastaisin ihmisiä pohtimaan asioita, mutta vastassa ovat usein vain syytökset tekopyhyydestä. Usein tuntuu, että monesta aiheesta saisi keskustella vain, jos on itse virheetön ja täydellinen malliesimerkki. Mutta jos katsotaan peiliin, niin kuka meistä on? Mikäli keskustella saisivat vain he, jotka ovat puhtaita kaikista synneistä ja virheistä, aika hiljaista olisi.

Olen törmännyt myös kommenttibokseissa ja keskustelupalstoilla valitteluun siitä, kuinka blogeista on kadonnut henkilökohtaisuus ja särmä. Harva tuntuu ymmärtävän, että juuri ne törkykeskustelut, henkilöön menevät sivallukset, juoruringit sekä kaikki se loputon spekulointi ja arvostelu ovat niitä syitä, miksi harva bloggaaja haluaa enää antaa itsestään mitään. Kuten Nata kirjoitti, tulee halu pitää omanaan edes joitakin salaisuuksia ja ajatuksia, jotta ulkopuoliset eivät pääse niitä pilaamaan. Valitettavasti itsesuojelu johtaa hajuttomaan, mauttomaan ja kädenlämpöisen laimeaan, kun kritiikin sekä henkilökohtaisten hyökkäysten pelossa ei tartuta enää niihin aiheisiin, jotka oikeasti kiinnostavat ja joista todella olisi sanottavaa.

Olen vain väsynyt monen muun bloggaajan tavoin olemaan maalitaulu ja kollektiivinen syntipukki. Ja siitä syystä moni kiinnostava teema jää luonnosvihkoihin ajatuksiksi. Tämä teksti kuulostaa nyt hurjan negatiiviselta, mikä ei ole ollut tarkoitukseni. Edelleen kommenteista valtaosa on positiivisia ja rakentavia, mutta ne jotka eivät ole, valitettavasti tylsistyttävät blogeissa käytävää keskustelua. Samoin kuin Natalla, on minullakin usein se olo, että haluaisin antaa enemmän, olla rohkeampi ja haastaa itseäni, mutta itsesuojeluvaisto puuttuu liian usein peliin. Sitten on niitä positiivisia oman itsensä ylittämisiä ja uskallusta vaativia postauksia, joiden julkaiseminen palkitsee ja rohkaisee, kuten tuo toissapäiväinen #metoo-teksti. Juuri sitä kaipaan lisää.

Koska sekä Laura että Nata esittivät molemmat konkreettisia ehdotuksia tilanteen edistämiseksi, heitän minäkin kehiin omani. Kirjoitan itse blogiani omalla nimelläni ja naamallani, joten esitän täällä luonnollisesti vain sellaisia ajatuksia ja näkemyksiä, jotka olisin valmis sanomaan myös naamatusten. En kuitenkaan usko kaikkien kommentoijien pystyvän sanomaan anonymiteettinsa suojista samaa. Ylilyöntejä tapahtuu tunteiden kuumetessa silloin tällöin kaikilla (myös minulla), mutta mitäpä jos pyrittäisiin jatkossa kaikki yhdessä siihen, että ärtymyksen aallon vyöryessä yli, lasketaan ensin kymmeneen, ennen kuin annetaan näppiksen sauhuta. Ja jos sen jälkeen vielä tekee mieli osallistua keskusteluun, kirjoitetaan ajatuksemme auki sellaisessa muodossa, jossa olisimme valmiita esittämään ne myös omalla nimellämme keskustelukumppanille kasvotusten. Ehkä utopistinen haave, mutta haaveita pitää olla. :)

Ja kuvituksena tässä jutussa on nyt sitten juuri niitä kädenlämpöisiä asukuvia tasapainottamassa tätä avautumista.

nahkatakki // leather jacket Samsøe & Samsøe*

poolopaita // turtle neck sweater J. Crew

farkut // jeans Monki*

kengät // shoes & Other Stories

aurinkolasit // sunglasses A+more (Stockmann)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Tuija Pehkonen

Related posts

18/10/17

Afterwork-podcast: Millaista on aikuinen ystävyys?

1 18

Tänään julkaistun Afterwork-podcastin jaksossa jutellaan ystävyyssuhteista. Miten ystävyyssuhteet ovat muuttuneet lapsuudesta aikuisuuteen? Millaisia “vaatimuksia” ystävyyssuhteelle on sopivaa asettaa ja voiko tosiystävyyskin joskus päättyä? Pääset kuuntelemaan tuoreimman jakson alta. :)

Ja muistattehan, että otamme mielellämme vastaan myös toiveita keskustelun aiheeksi, jos kiinnostavia teemoja tulee mieleen!

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa.

Related posts

17/10/17

Me too.

18 87

Me too.

If all of the women who have been sexually harassed or assaulted wrote “me too” as their status, we might give people a sense of the magnitude of the problem.

Facebook täyttyi eilen samankaltaisista statuksista, kun seksuaalista häirintää ja ahdistelua näkyväksi tuova haaste levisi sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin. Minäkin olin yksi niistä lukemattomista, jotka jakoivat kokemuksensa. Jaettujen minä myös -statusten määrä veti hiljaiseksi.

Lisäsin omaan statukseeni allaolevan pätkän, koska koen, että häirintä ja ahdistelu eivät kosketa vain naisia ja kaikkien pitäisi saada jakaa oma kokemuksensa: “ALTHOUGH, personally I don’t think this should only be about women. I think anyone who has experienced sexual harassment should be welcome to participate and contribute to sending an important message, no matter the gender. So I welcome everyone to take part!” Myöhemmin haasteesta alkoi kiertää myös sukupuoleton versio, jossa sana women oli korvattu sanalla people, ja hyvä niin.

Vähättelemättä kenenkään kokemaa häirintää ja ahdistelua on kuitenkin ikävä tosiasia, että ylivoimainen enemmistö häirinnästä kohdistuu juuri naisiin. Sukupuolta olennaisempaa on, mitä se kielii yhteiskuntamme rakenteista ja kulttuurista, jossa tietynlainen käyttäytyminen on hiljaa hyväksyttyä. Kulttuurista, jossa härskit ehdottelut ja luvaton koskettelu tulkitaan aivan liian usein vitsiksi tai flirtiksi, josta uhrin tulisi lähinnä olla imarreltu tai huvittunut. Se viestii kulttuurista, jossa yhä edelleen uhria syyllistetään ja jossa aivan liian moni häirintää kokenut tuntee tapahtuneesta häpeää itsekseen.

Omat tuntemukseni olivat ensimmäisiä me too -statuksia nähdessäni ristiriitaiset. Tunsin lohtua siitä, etten ole kokemuksineni yksin. Samanaikaisesti nousi pintaan raivo ja suru sitä tosiasiaa kohtaan, että FB-ystävissäni ei taida olla montaakaan naista, joka ei olisi jossain elämänsä vaiheessa joutunut kokemaan häirintää tai ahdistelua.

Kahlattuani uteliaana läpi lukemattomien ihmisten statuksia, kommentteja aiheesta sekä esimerkkejä häirintätilanteista, päällimmäisenä mielessä oli ahdistus. Miten tällaista voi tapahtua tällaisessa mittakaavassa? Ja miten voi olla mahdollista, että tämän kaiken vain annetaan tapahtua? Eikö asialle todellakaan voi tehdä mitään?

Tuntuu huolestuttavalta, että varsin monella ensimmäinen reaktio somekampanjaan on ollut välinpitämättömyys: “Entä sitten? Niinhän me kaikki.” Moni on kertonut hätkähtäneensä itse omaa reaktiotaan. Onko seksuaalinen häirintä niin arkipäivää, ettei sitä enää edes jaksa hätkähtää? Vähän kuin nyt vain olisi osa naiseutta ja naisen roolia ottaa vastaan tällaista. Että kun ei sille nyt vain mahda mitään. Mutta ei pitäisi olla ja kyllä pitäisi mahtaa. Ja siksi keskustelu aiheesta on tärkeää.

En usko, että moni mies tai moni nainenkaan on täysin ymmärtänyt ilmiön laajuutta ennen eilistä. Kun ei tästä kaikesta puhuta. Joko asiasta vaietaan siksi, että se koetaan niin arkipäiväiseksi tai sitten siitä vaietaan häpeän tähden ja syyllistämisen pelossa. Aivan liian moni miettii itsekseen, provosoiko sittenkin tahattomasti toista käyttäytymään huonosti tai ottiko sittenkin harmittoman vitsin vain liian tosissaan. Kevyimmillään tapausesimerkit ovat tökeröä vitsailua, epämiellyttäviä tuijotuksia tai muka-huomaamattomia hipaisuja ohi kulkiessa. Törkeimmillään suoraa ehdottelua ahdistavissa tilanteissa, käsiksi käymistä, ulkonäön julkista arvostelua, itsensäpaljastelua, uhkaavaa käytöstä, stalkkausta, seuraamista pimeillä kujilla tai jopa raiskauksen yrityksiä.

Olen lukenut joitakin tuttavieni kokemuksia suu järkytyksestä ammollaan. Surullisinta on, että hyvin monen naisen ensimmäiset kokemukset häirinnästä ovat jo varhaisesta lapsuudesta tai aivan viimeistään teinivuosilta. Surullista on myös, että useimmilla kokemuksia on niin paljon, ettei kaikkia kykene edes listaamaan.

Tyypillistä tuntuu olevan, että aluksi mieleen putkahtaa yksi tai kaksi muistoa, mutta kun asiaa ryhtyy oikeasti ajattelemaan, tulvii näitä kokemuksia yhtäkkiä muistojen sopukoista kasapäin. Ja samalla tajuaa, että hyvin usein noita tilanteita on jotenkin omissa ajatuksissaan vähätellyt ja ennen kaikkea on  syyttänyt tapahtuneesta itseään. Ei olisi pitänyt pukeutua niin lyhyisiin shortseihin, ei olisi pitänyt liikuskella yksin siihen aikaan sillä alueella eikä olisi pitänyt ottaa poikien juttuja niin vakavasti, vitsillähän ne vain. Sitä on nauranut mukana, vaikka ei yhtään naurattaisi, on ottanut vastaan huomautukset omasta pukeutumisesta ja hiljaa antanut törkeyksien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Joissakin hetkissä sitä on saattanut hetken verran tuntea olonsa imarrelluksikin saadusta huomiosta. Tai ilmassa on ainakin väreillyt ajatus, että pitäisi tuntea. Raja flirtin ja epämukavan huomion välillä on joskus hienovarainen, mutta flirttailussa on kaksi osapuolta, jotka molemmat kokevat tilanteen miellyttävänä. Ahdistelussa kokemus on yksipuolinen. Jos toinen ei vastaa flirttiin tai reagoi huuteluun, voi olettaa, että huomio ei ole toivottua.

Olen huolestuttavaa, kuinka usein vaikuttaa siltä, että häirintätilanteessa ahdistelija ei välttämättä edes ymmärrä ahdistelevansa. Ja se kertoo, että kulttuurissamme on jotain pahemman kerran vinksallaan. Pahinta on, että nämä häiriköt ja ahdistelijat eivät ole vain tuntemattomia toopeja tai häiriintyneitä puskakyttääjiä, vaan varsin usein ahdistelijana on joku ihan “tavallinen tyyppi”: oma kaveri, ystävän isoveli, sukulaissetä, opettaja, esimies, työkaveri, puolituttu, kaverin poikaystävä tai joku muu luotettavana ja mukavana alun alkujaan pitämäsi tyyppi. Silloin ahdisteluun puuttumisesta tulee vieläkin vaikeampaa.

Vaikka häirintä ei ole koskaan uhrin syy, olen itsekin tuntenut suunnatonta häpeää tilanteissa, joissa minua on ahdisteltu. Yhä edelleen tätä tekstiä kirjoittaessani minua hävettää kertoa joistakin näistä kokemuksista ja pelkään, että minut tuomitaan kokemusteni pohjalta.

Ollessani 16-vuotias minua useamman vuoden vanhempi treffikumppani painosti ja jankutti ottamaan suihin ensitreffeillä. Jankuttaminen ei ollut ottaa loppuakseen ja muuttui lopulta hyvin painostavaksi, vaikka toistuvasti kieltäydyin.

Isäni ikäinen, mukavana pitämäni mies läpsäytti minua 17-vuotiaana kesätyöpaikalla takapuolelle. Hämmennyin niin, etten osannut sanoa mitään.

Olin teini-ikäisenä juonut itseni aivan liian humalaan ja hyvänä kaverina pitämäni, minua merkittävästi vanhempi mies käytti tilaani hyväkseen ja alkoi kosketella minua tavalla, joka oli kaikkea muuta kuin kaverillista. Olin liian humalassa ja hämmentynyt puuttuakseni jämäkästi tilanteeseen.

Kerran sokkotreffikumppani suuteli väkisin, vaikka osoitin koko kehonkielelläni, etten halua häntä lähelle. Huusin hädissäni ei ja työnsin hänet kaksin käsin etäämmälle. Onneksi olimme julkisella paikalla.

Teini-ikäisenä minua huomattavasti vanhempi kaverini ryhtyi autossa väkisin lähentelemään. Tunsin itseni jälkikäteen suunnattoman ahdistuneeksi ja likaiseksi. Itketti ja ahdisti. Pidin miestä kuin isoveljenä ja hän tiesi sen varsin hyvin. Tuntui, että minulle tärkeä ihminen petti äärimmäisellä tavalla luottamukseni. Tunsin niin suurta ahdistusta tapahtuneesta, että soitin miehelle jälkikäteen ja kerroin itkuisena tuntemukseni hänen käyttäytymisestään. Ja sen jälkeen en vastannut hänen yhteydenottoihinsa enää koskaan. Hän oli ammatiltaan poliisi.

Kadulla kävellessäni tuntematon mies pysäytti minut ja yritti “flirttailla” ja käydä käsiksi. Hän ei päästänyt minua enää jatkamaan matkaa, kunnes yritin potkaista häntä. En osunut, mutta mies päästi irti ja limainen lähentely muuttui huudoksi ja haukkumiseksi.

Entä sitten kaikki ne kerrat, kun olen ihan kivojen treffien päätteeksi sanonut EI, ja joutunut toistamaan sanan lukuisia kertoja, kun yksi eikä välttämättä vielä kaksikaan ole riittänyt. Kivat treffit ovat muuttuneet siinä hetkessä joksikin ihan muuksi eikä toisia ole tullut.

Yllä on listattuna pieni osa kokemistani epämiellyttävistä tilanteista. Osasta ääneen puhuminen kuristaa yhä kurkkuani ja vieläkin tuntuu joidenkin tapausten kohdalla kuin tapahtunut olisi jotenkin ollut omaa syytäni. Pelottavan monta kokemusta olen haudannut jonnekin niin syvälle, että kirjoittaessani itse sanat me too eilen Facebookiin, en edes muistanut osaa räikeimmistä tilanteista. En varmaan muista kaikkia vieläkään.

Olen lukenut surullisen monista tarinoista, kuinka tytöt ja naiset ovat kohteliaisuuttaan, kiltteyttään, häveliäisyyttään, kokemattomuuttaan, hämmentyneisyyttään ja pelästyneisyyttään jäätyneet tilanteessa niin täysin, etteivät ole oikein osanneet sanoa tai tehdä oikein mitään. Hävettää kertoa, että joissakin tilanteissa olen ollut liian alistettu, epävarma, ahdistunut ja peloissani tapellakseni edes kunnolla vastaan, kun normaalia puhetta ei ole kuunneltu tai vastusteluun reagoitu. Sitä aina kuvittelee, mitä tuollaisessa tilanteessa tekisi, mutta kun se oikeasti osuu kohdalle, ei välttämättä kykenekään toimimaan.

Häpeä vaientaa tehokkaasti. Kokemuksista ei puhuta jälkikäteen, vaan ne haudataan jonnekin takaraivon syvimpään sopukkaan ja yritetään unohtaa. Uhria syyllistävä keskusteluilmapiiri saa vaikenemaan entistäkin hanakammin. Tämä näkyy esimerkiksi viime viikolla julki tulleessa Weinsteinin tapauksessa.

Tuntuu uskomattomalta, että uhreja on ollut kymmeniä, mutta pienen iäisyyden jatkunut sikailu tulee julki vasta nyt. Koska kyseessä on ollut vaikutusvaltainen ja arvostettu työelämän kontakti, ei kokemuksista ole uskallettu kertoa oman maineen ja uran tuhoamisen pelossa. Ja kaikki tämän on voinut jatkua, koska Weinstein on ymmärtänyt vaikutusvaltansa erinomaisen hyvin. Tilanteen jatkumista on auttanut myös se, että uhreja on kaikessa hiljaisuudessa maksettu hiljaisiksi, Weinsteinin hyväveli-verkosto on kyseenalaistamatta antanut hänelle tukensa ja ummistanut kollektiivisesti silmänsä. Eikä Harvey Weinstein valitettavasti ole kuin yksi tapaus monien joukossa. Yhdysvaltain presidenttinä toimii tällä hetkellä henkilö, joka on suorastaan tunnettu törkeästä ja alentuvasta suhtautumisestaan naisiin…

On äärimmäisen tärkeää, että nämä aiheet nousevat nyt julkiseen keskusteluun. Uskon, että moni vasta tämän keskustelun myötä ymmärtää, millaista on elää naisena tässä maailmassa. Toisaalta tämä ei ole vain naisten ongelma ja kuten jo tekstin alussa totesin, ihan kaikki äänet ansaitsevat tulla kuulluiksi ja kokemukset jaetuiksi.

Ehkä tämä avoin keskustelu auttaa jotakuta reagoimaan näkemäänsä tai kokemaansa häirintään toisin ja puuttumaan tilanteeseen rohkeammin. Meillä on jokaisella oikeus koskemattomuuteen sekä oikeus kulkea rauhassa kadulla, pukeutua miten haluamme ja tulla kohdelluiksi asiallisesti sekä häiritsemättä. Meillä on oikeus kokea olevamme turvassa, kunnioitettuja ja arvostettuja.

Toivon todella, että tämä kampanja auttaa omalta osaltaan pyyhkimään pois uhrien kokeman turhan häpeän sekä herättelee tarkastelemaan kriittisesti kulttuurimme rakenteita. Miten voimme omalta osaltamme vaikuttaa siihen, että tämä maailma olisi jatkossa ihan jokaiselle hyvä ja turvallinen paikka olla? Muutos alkaa tästä ihan läheltä. Tarinansa jakaneet naiset ovat jonkun äitejä, tyttäriä, siskoja, vaimoja, tyttöystäviä ja kavereita. Samoin kaikki miehet ovat aviopuolisoita, isiä, poikia, veljiä, ystäviä ja poikaystäviä.

Aloitetaan siitä, ettei enää koskaan vähätellä toisen kokemaa häirintää tai syyllistetä tilanteesta uhria itseään. Aloitetaan siitä, että ei hiljaisesti hyväksytä ympärillä näkemäämme ahdistelua tai sopimatonta käytöstä, vaan puututaan siihen ja tuomitaan se avoimesti. Luovutaan häpeästä. Katsotaan kriittisesti peiliin. Ja ennen kaikkea, kasvatetaan tämän päivän lapsista muita ihmisiä arvostavia ja muiden henkilökohtaista tilaa kunnioittavia tulevaisuuden aikuisia.

PS. Mietin pitkään, kirjoittaisinko aiheesta ollenkaan, kun tuntui, että se on ehtinyt jo velloa joka paikassa. Lopulta Stellan teksti herätti niin vahvoja samaistumisen tunteita nimenomaan siitä turhan häpeän näkökulmasta, että halusin jakaa myös omat ajatukseni. Suosittelen lukemaan myös Stellan kirjoituksen aiheesta.

Photos: Jenni Rotonen

Related posts

17/10/17

Sporttitakki, joka ei näytä sporttitakilta

3 22

Kaupallinen yhteistyö: Stadium

Tämä syksy on totisesti koetellut sään puolesta – uutiset ovat tienneet kertoa, että lokakuun alun sademäärät ovat jo kolkutelleet ennätyslukemia. Monena päivänä on ollut fiilis, että tekisi mieli vain pysytellä peiton alla aamusta iltaan.

Etenkin Suomessa kuulee usein sanottavan, että huono sää on vain pukeutumiskysymys. Välillä säähän on kuitenkin vaikea varautua, jos saman päivän aikana ehtii sekä sataa että paistaa. Niin kauniita sadetakkeja kuin nykyisin onkin saatavilla, ei perinteistä sadetakkia yleensä tee mieli pitää päällä siinä vaiheessa, kun aurinko pilkistääkin pilven takaa – kuminen materiaali hiostaa eikä paljon hengitä. Sadetakkien suunnittelussa on silti jo ymmärretty, että ne voivat myös designiltaan näyttää ihan tavallisilta takeilta.

Urheiluvaatteet on usein suunniteltu kestämään monenlaisia sääolosuhteita: on tuulen- ja vedenpitäviä materiaaleja, tiiviitä taskuja ja vetoketjuja sekä keveitä kankaita. Sporttityyli on soluttautunut trendien kautta osaksi arkipukeutumista ja tarjolla on tosi hyvännäköisiä vaatteita. Silti sporttivaate näyttää yleensä enemmän tai vähemmän sporttivaatteelta, joten urheilutakkia ei tule yleensä mieleen pukea duunityylin tai farkkujen pariksi, vaikka se olisikin sateenpitävänä näppärä valinta.

Olen välillä miettinyt, miksei niitä sporttivaatteiden tuulen- ja vedenpitäviä materiaaleja hyödynnetä ihan tavallisissa syystakeissa. Kyllä minulle kelpaisi vaikkapa hyvännäköinen trenssi, joka näyttäisi paitsi tyylikkäältä, suojaisi ihan kunnolla myös sateelta. No, nyt Stadium on tarttunut toimeen ja lanseerannut syksyyn uuden Urban Versatility Collectionin, jonka takit nimenomaan näyttävät ihan tavallisilta syystakeilta, mutta vastaavat teknisiltä ominaisuuksiltaan urheiluvaatteita.

Tämä kuvissa näkyvä musta Everest W EXT 3-L -takki (huh mikä nimi!) on itse asiassa tehty kolmikerroksisesta kuorimateriaalista, pitää täysin vettä (myös saumojen kohdalta), hengittää tehokkaasti ja on vieläpä valmistettu 100% kierrätetystä polyesterista. Pinnoitteessa ei ole myöskään käytetty mitään ympäristölle haitallisia yhdisteitä. Aika jees, sanoisin! Malliston toinen takki on hieman lämpimämpi, ohuella toppavuorella varustettu ja vedenpitävä parka, jota saa oliivinvihreänä ja mustana.

Tämä musta takki on siis teknisiltä ominaisuuksiltaan ihan mahtava, mutta tyylinsä puolesta sitä voisi yhtä hyvin käyttää niin sporttisten kuin arkistenkin asujen kanssa. Minä halusin tällä kertaa pukea sen tähän juttuun nimenomaan rennon farkku-lookin seuraksi, koska tavoitteenani oli havainnollistaa, miten hyvin se sopii myös ihan tavalliseen arkityyliin. Siitä huolimatta takki sopisi hyvin myös jumppahousujen ja lenkkareiden kanssa – salonkikelpoinen sporttitakki siis. Kivaa, että nyt on vaihtoehtoja sadepäivän varalle.

takki // coat Everest (Stadium)*

poolo // turtle neck sweater COS

farkut // jeans & Other Stories

hattu // hat A+more (Stockmann)*

kengät // shoes & Other Stories

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Annika Ollila

Related posts