24/09/18

Viikon ajatus: parhaansa tekemisestä

15

Ystävällinen muistutus:

“parhaansa tekeminen” ei tarkoita sitä,

että raataa itsensä

henkiseen romahduspisteeseen asti.

 

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

 

Related posts

23/09/18

Palanen Pariisia Helsingissä

4 8

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: ASENNEMEDIA & BRASSERIE RIVOLI

Minulla on jotenkin erityinen suhde Ranskaan, vaikka en ole koskaan asunut siellä enkä edes puhu kieltä kunnolla. Olen kuitenkin opiskellut ranskaa teinistä lähtien ja Pariisista on tullut minulle vuosien saatossa kaupunki, johon aina palaan uudelleen ja uudelleen. Kuulen jatkuvasti ihmisiltä kommentteja, että minä jotenkin “sopisin Pariisiin”. En ihan tarkalleen tiedä, mitä tällä tarkoitetaan, mutta rohkenen olla samaa mieltä. Sattuikin osuvasti, kun lopulta myös rakkaus löytyi juuri Pariisista ja nyt minulla on erityisen hyvä syy käydä siellä säännöllisesti.

Luulen, että kaikki tämä edellä mainittu on pantu merkille myös Brasserie Rivolissa, sillä he kutsuivat minut tutustumaan ravintolaan tässä hiljattain. Rivoli on kuin pieni palanen Pariisia keskellä Helsinkiä, ja juuri siksi tuntuukin niin uskomattomalta, että en ollut ennen tätä kutsua koskaan tullut käyneeksi! Rivoli on nököttänyt tutulla paikallaan Albertinkadun ja Kalevankadun kulmassa jo vuodesta 1962 ja olen kävellyt sen ohi lukemattomat kerrat, mutta jostain syystä en ole koskaan tullut astuneeksi sisään. Naapurissa sijaitsevan, pizzoistaan tunnetun Rivoletton antimia olen kyllä maistellut muutamaan otteeseen lounasaikaan (ja ne pizzat todellakin ovat mahtavia!), mutta itse Rivoli on jäänyt katsastamatta. Nyt asia tuli korjattua, kun eilen suuntasimme ystäväni kanssa viettämään ranskalaisten herkkujen parissa.

En oikein tiedä, mitä odotin Rivoliin astuessani, mutta en silti sitä, mitä siellä lopulta näin: kaunis art deco -henkinen sisustus on pysynyt samana jo noin 30 vuoden ajan eikä ole kärsinyt ajan hampaasta tippaakaan. Huokailimme ystäväni Sannan kanssa ihastuksesta upean miljöön äärellä ja napsimme kilpaa valokuvia niin kameralla kuin kännyköilläkin – ja onneksemme satuimme paikalle juuri pari minuuttia ennen kuin sali alkoi täyttyä, joten sain otettua kuvia koko kauniista tilasta.

Meillä on kaverini Sannan kanssa suorastaan muodostunut tavaksi, että näemme aina ruoan merkeissä, mutta hurjan usein tulee aina urauduttua käymään niissä samoissa tutuissa ravintoloissa. Olimme jotenkin aivan haltioissamme siitä, että nyt löytyi tällainen helmi, jonka olemme aiemmin onnistuneet tyystin missaamaan. Supatimme keskenämme, että “tänne pitää tulla uudelleen” jo ennen kuin olimme vielä maistaneet ainoatakaan annosta. Ihan vain siksi, että tunnelma ja miljöö olivat ravintolassa niin kohdallaan: vanhaa ranskalaista musiikkia, ihana palvelu ja kattauskin oli aterimia myöten kuin ranskalaisesta elokuvasta.

Tilasimme alkuun persikka kir -drinkit, joissa kuohuviinin sekaan on lisätty loraus persikkalikööriä ja kilistelimme tyytyväisinä treffit alkaneiksi. Rivolin syksyn uusi menu rakentuu small plates -konseptin ympärille, jonka ideana on, että pöytään tilataan useampia pieniä annoksia yhdessä jaettavaksi. Vaihtoehtoja oli valtavasti ja niiden joukossa sekä hyvin perinteisiä ranskalaisia annoksia että vähän modernimpiakin makuelämyksiä. Päädyimme lopulta tilaamaan ensimmäiseksi päivän keiton, joka oli tällä kertaa samettisen pehmeä kukkakaali-tryffeli-keitto. Keiton kanssa napostelimme (aivan liian hyvää) leipää ja hörpimme samppanjaa – kuinkas muuten, olimmehan viettämässä ranskalaista iltaa.

Tilasimme keiton lisäksi jaettavaksi myös siemenillä ja parmesanilla höystettyä vihreää salaattia sekä tatticarpaccion. Moni ehkä ajattelee, että vihreä salaatti on vähän tylsä vaihtoehto, mutta rakastan tilata salaattia nimenomaan Ranskassa, koska siellä se osataan maustaa! Unohdin kysyä, mitä kaikkea salaatinkastikkeeksi lorautellaan, mutta ensi kerralla pitää tarkistaa tämä. En nimittäin normaalisti ole mikään intohimoinen salaatin puputtaja, mutta kun se on maustettu hyvin, voisin hotkia sitä kulhotolkulla. Tatticarpaccio oli puolestaan oikein mainio makuelämys: annoksessa on siis carpaccion tyyliin leikattu ja marinoitu tuoreista tateista ohuen ohuita siivuja. Olimme Sannan kanssa ihan ihmeissämme siitä, miten sienet voivatkaan maistua niin raikkailta. Voin todella suositella kokeilemaan!

Maistelimme myös oikein perinteisiä ranskalaisia herkkuja, kantarelli-cocottea sekä Sannan toiveesta etanoita. Olen maistanut etanoita kerran aiemmin joskus reilut 10 vuotta sitten, kun olin ensitreffeillä kiinnostavan miehen kanssa ja hän halusi ehdottomasti tilata niitä ravintolassa. Vihjaisin, etten ollut koskaan maistanut niitä ennen ja kaiketi epäluulo paistoi kasvoiltani, mutta mies oli sitä mieltä, että kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran. Koska halusin tehdä vaikutuksen, pistelin etanan poskeeni. Ja yllätyin, että se ei ollutkaan koostumukseltaan mitenkään ällöttävää ja makuakin hallitsi lähinnä se valkosipulivoi. Nyt pääsin maistamaan uudelleen, ja vaikka se ei ollut yhtään hassumpaa, jätin silti suosiolla suurimman osan Sannan herkuteltavaksi. Oeuf en cocotte puolestaan on sellainen uunissa valmistettu kananmunahyydyke, jossa on mukana kantarelleja, ja sekin oli oikein maukasta.

Olimme alun perin suunnitelleet syövämme vielä pääruoatkin, mutta kaikkien näiden pienten annosten jälkeen vatsa alkoi olla jo sen verran täynnä, että päätimme jatkaa samalla linjalla kuin siihenkin asti ja tilasimme jaettavaksi yhden pääruoan. Kokeilimme tällä kertaa kurpitsaa, kauden sieniä ja mustajuurta, joka vei sekin kielen mennessään.

Jätimme tietenkin tilaa vähän myös jälkiruoalle, sillä jälkkärimenu näytti herkulliselta. Ja mitä olisi ranskalainen illallinen ilman crème bruléeta tai juustoja! Minä valitsin ensin mainitun ja Sanna herkutteli juustoilla.

Illallinen oli kaikin puolin täydellinen ja huomasimme jossain vaiheessa istuneemme ravintolan pöydässä jo kokonaiset neljä tuntia! Oli ihana kerrankin istua iltaa tällä tavalla ajan kanssa, koska liian usein ravintolaan tulee mentyä vain hotkaisemaan nälkäisenä ruoka parempiin suihin. On myös pakko mainita Rivolin hintataso, joka yllätti. Vaikka tällä kertaa saimme illallisen tarjottuna, silmäilin uteliaana myös menun hintatietoja. Menua pääsee tutkimaan itsekin Rivolin nettisivuilta, mutta osviittaa antaakseni pienten jaettavien annosten hinnat pyörivät pääpiirteittäin 7-15 euron haarukassa ja pääruokien hinnat puolestaan 20-30 euron tuntumassa. Väittäisin siis, että hinta-laatu-suhde on todella kohdallaan ja edullisimmillaan Rivolissa herkuttelee 20-30 eurolla ja useamman ruokalajin menun saa jo 40-50 eurolla.

En ihmettele ruoan tasoa, kun kuulin, että Rivolin keittiömestarina toimii lontoolainen huippukokki Neil Fox, jolla on kokemusta Lontoon arvostetuimpiin kuuluvista ravintoloista (kuten Daphne’s ja San Lorenzo) ja joka on kokannut muun muassa Gordon Ramsaynkin kanssa. Hän on kuvaillut Rivolin ruokaa sanoilla seasonality, availability ja simplicity, ja hänen ruokafilosofiansa kuuluu: “Perfection is a lot of little things done well.” Tämä kaikki näkyy myös Rivolin menussa sekä erityisesti small plates -konseptissa.

Ruoka oli mielettömän hyvää ja puitteet kohdallaan, mutta suuri kiitos onnistuneesta illasta kuuluu myös mahtavalle palvelulle. Meistä huolehti illan ajan ravintolapäällikkö Merja, joka on työskennellyt saman yrityksen leivissä jo huimat 40 vuotta, samoin kuin toinenkin illan tarjoilijoista. Se kertoo paljon myös yrityksestä, kun työntekijät viihtyvät. Ja mikä mielenkiintoisinta, heillä on mahtavia tarinoita jaettaviksi firman historiasta.

Rivoli on siis perustettu jo vuonna 1962 ja sen omistaja, nyt jo 87 vuoden ikään ennättänyt Ragni Rissanen on aina suhtautunut intohimolla nimenomaan ranskalaiseen ruokaan. Saimme illan aikana kuulla muun muassa tarinan, että Rissanen on matkustanut vuosikymmeniä sitten Pariisiin ja yöpynyt matkansa ajan teltassa, jotta hänellä olisi varaa syödä matkabudjettinsa puitteissa kaikissa hienoissa pariisilaisissa ravintoloissa. Väittäisin, että tässä kohtaa voidaan jo puhua todellisesta rakkaudesta ruokaan. Saimme myös kuulla, että Rissasen omistamissa ravintoloissa on aina ollut johtorooleissa nimenomaan naisia – hienoa! Suosittelen tutustumaan Rissasen elämäntarinaan (joka on muuten painettu ihan kirjaksi asti muutama vuosi sitten), sillä siinä on kyllä todellista yrittäjähenkeä ja naisenergiaa.

Olin aidosti todella ilahtunut ja vaikuttunut tästä ravintolaelämyksestä ja aion ehdottomasti palata Rivolin asiakkaaksi toistekin. Henkilökunta kertoikin, että ravintolalla on paljon erittäin uskollisia kanta-asiakkaita, jotka ovat käyneet Rivolissa parhaimmillaan jopa vuosikymmeniä. Soisin lämpimästi, että myös nuorempi polvi löytäisi tämän klassikkoravintolan ja helmen, joka on arvokas palanen helsinkiläistä ravintolahistoriaa mutta myös onnistunut upeasti pysymään kiinni tässä päivässä. Eli seuraavan kerran, kun mietit, minne suuntaisit illalliselle, suosittelen koko sydämestäni kokeilemaan Rivolia! Merkittävin ero ehtaan pariisilaisravintolaan tässä paikassa on vain se, että se sijaitsee lähempänä ja palvelu on loistavaa. ;)

Vinkkaan tässä samalla myös, että syksyn aikana Rivolissa järjestetään monena iltana kaikenlaista kiinnostavaa ohjelmaa. Luvassa on esimerkiksi viininmaistelu-klubi “viinipastori” Juha Rantalan johdolla sekä jazz-iltoja erikoismenulla (tosin myös jazz-iltoina on mahdollista normaalilta listalta). Voitte olla varmoja, että minä aion käydä testaamassa ainakin tuollaisen jazz-illan! Seuraava jazz-ilta järjestetään jo ensi viikon perjantaina 28.9., mutta olen itse tuolloin (missäs muuallakaan kuin) Pariisissa. Myöhemmin syksyllä live-jazzia on kuitenkin päästävä kuulemaan! Jazzin lisäksi tulossa on kuulemma muitakin live-musiikin tahdittamia erikoisiltoja ja seinän takana sijaitsevan, italialaiseen keittiöön keskittyvän Rivoleton pöydissä kuullaan live-DJ:n soitantaa joka toinen perjantai.

Jos haluatte päästä kurkistamaan illallistunnelmia eiliseltä vielä lähemmin, niin Instagram storyn puolella on jaossa live-videota eiliseltä vielä muutaman tunnin ajan. Olisipa muuten hauska kuulla, kuinka monelle Rivoli on ihan uusi tuttu tai onko joku vieraillut joskus täällä ennenkin?

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

22/09/18

Kynsikokeiluja, vol. X

4 9

Rakastan selailla Pinterestiä kaikenlaisten kynsi-inspiraatioiden perässä ja poimin sieltä ideoita kynsien koristeluun, ajatuksia värimaailmoihin ja inspiksiä omaa jatkojalostusta varten. Kynsissäni on nähty niin yksiväristä kuin kuviointiakin, glitteriä ja hillitympää sekä sävyjä värikartan laidasta laitaan. Joskus ihmiset kyselevät minulta, miten uskallan ottaa niin erikoisen värisiä geelauksia tai koristella kynteni hullunkurisilla kuvioilla. Että enkö kyllästy niihin, kun samoja värejä tai kuvioita pitää katsella tavallista kynsilakkaa pidempään? Olen aina ajatellut, että uskallan aika rohkeastikin kokeilla uutta, koska kuitenkin yhteen kynsityyliin pitää sitoutua vain muutamaksi viikoksi.

En muista, että olisin kertaakaan katunut valitsemaani kynsityyliä, vaikka ihan jokaisesta ei voikaan tulla uutta suosikkia. Mutta rehellisyyden nimissä: jotkut kokeilut ovat onnistuneempia kuin toiset. Ja rehellisyyden nimissä: nämä tämänkertaiset kynnet eivät päässeet ihan sinne lempparieni joukkoon. Oli jotenkin huvittavaa, että me molemmat kynsiteknikkoni kanssa katselimme inspiskuvaa tyytyväisinä ja valitsimme sopivat värit yhdessä. Ja kun lopputulos oli valmis, jotenkin se ei vain näyttänytkään siltä kuin olisimme visioissamme kuvitelleet. Veikkaan, että kummallakin nämä kynnet taisivat mennä sinne suosikkilistan häntäpäähän, mutta tulipahan kokeiltua ja koettua, että aina ei voi olla nappiosuma. :D Mikäs on teidän muiden tuomio?

Geelikynnet minulle sponsoroi Bio Sculpture.

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

21/09/18

Tyylimietteitä ja vintage-löytöjä

5 17

En ole itse koskaan kuulunut niihin ihmisiin, jotka laittavat vaatteet kiertoon heti, kun jotakin ei ole tullut käytettyä vuoteen. Joistakin vaatteista toki tietää, että ne eivät ole enää minua, tai pahimmillaan ole koskaan olleetkaan, mutta nykyisin koen löytäneeni tyylini ja tuntevani oman makuni siinä määrin hyvin, että hutiostoksia tai lyhyiksi jääviä ihastuksia tulee vastaan enää harvoin.

Oikeastaan uskallan väittää, että pukeutumisesta yhtään kiinnostuneelle omaan tyyli-identiteettiin syventyminen ja sen tutkiskelu on yksi tärkeimmistä ekoteoista. Kun ajatuksissa on selkeänä, millainen pukeutuja on, millaisesta tyylistä pitää, millaisiin tilanteisiin ja tilaisuuksiin vaatteita etsiskelee sekä mitä vaatekaapista jo löytyy, on helpompi hahmottaa paitsi omaa makua ja tarpeita, myös hillitä itseään haksahtamasta epäonnistuneisiin heräteostoksiin tai sesonkivillityksiin, joiden aika on auttamatta ohi heti trendin ja alkuhuuman väljähdyttyä.

Joskus vaatehankinnat voivat mennä pieleen siksi, että ostaa vaatteita “ihanneminälleen”, jollekin sellaiselle tyypille, joka haluaisi olla. Tyylin avulla voi ilman muuta myös leikitellä identiteetillään, mutta jos ostat värikkäitä vaatteita vain siksi, että haluaisit olla värikäs persoona, vaikka pukeudut silti aina harmaaseen ja beigeen tai cocktailmekkoja, vaikka viihdyt oikeastaan parhaiten ihan vain kotona, ei yhtälö ehkä toimi. Joskus uuteen tyyli-identiteettiin solahtaminen vaatii vain hieman rohkeutta, mutta joskus sitä tuleekin huomanneeksi, että haavekuva omasta itsestä ei loppujen lopuksi olekaan sitä, mitä kaipaa, ainakaan vaatekaapiltaan.

Vaikka ei heittäisikään surutta kaikkea vähälle käytölle jäänyttä heti kierrätyskasaan, turhan karsiminen ja kierrättäminen selkiyttää mieltä ja vaatekaappia Toisaalta oma vaatekaappi voi olla täynnä mahtavaa potentiaalia, jos on malttanut säilyttää jotakin hetkellisestä kyllästymisestä huolimatta. Huomaan itse, että minulla on aina elämän eri hetkissä tiettyjä suosikkeja, joita käytän kyllästymiseen asti ja muut vaatteet vain lojuvat kaapissa odottamassa vuoroaan. Joskus joku vaate on saattanut lymytä kaapin perukoilla vuosikausia, ennen kuin innostun taas käyttämään sitä. Usein minulla on tuolloin kuitenkin jokin sellainen vahva tunne, että tämän vaatteen aika koittaa vielä, vaikka en olisi käyttänyt sitä moneen vuoteen.

Olen todella iloinen, että vanhempanikin ovat säästäneet joitakin vähän erityisempiä vaatteita meille lapsille tai itselle vain muistona, vaikka eivät itse ole käyttäneet niitä enää ikuisuuksiin. Äitini kaapista löytyy useampi Vuokko Nurmerniemen vintage-helmi sekä esimerkiksi viime syksynä suurta ihastusta täällä blogissakin herättänyt punainen mekko on hänen perintöään. Nuoruusvuosina itselle ommeltu mekko ehti maata kaapin pohjalla parikymmentä vuotta käyttämättömänä, minkäjälkeen minä pelastin sen kierrätyskasasta itselleni ja makuutin puolestaan omassa kaapissani varmaankin melkeinpä vielä seuraavat 10 vuotta, kunnes viime syksynä löysin sen aktiivikäyttöön. Hetki oli viimein kypsä.

Vilautin eilen Instagram storyssani uusinta perintöaarrettani, kun äiti kaivoi jostakin muutama vuosi sitten isäni nuoruusvuosien biker-nahkatakin. En tiedä, miten isä on ikinä mahtanut mahtua siihen pikkuruiseen takkiin – todennäköisesti se on peräisin hänen teinivuosiltaan 70-luvulla, jolloin takin on kuulunut olla tiukkaakin tiukempi. Koska se ei kokonsakaan puolesta sovi kummallekaan veljistäni, minä sain siitä itselleni hieman oversize-nahkatakin, joka on tyylinsä puolesta ajaton ja tarinansa kautta hauska palanen perheeni historiaa. Tosin tuokin takki ehti roikkua naulakossa useamman vuoden, ennen kuin nyt viimein tänä syksynä otin sen käyttöön. Pitänee esitellä se joku kerta täällä blogin puolella myös.

Yksi hiukan aikaa vaatineista vintage-löydöistäni on olut tämä Marimekon pinkki Iloinen takki. Olin aiemmin nähnyt tästä vain sitä mustaa, värikkäillä taskuilla varustettua versiota, joka muistuttaa minua omasta isoäidistäni, mutta reilut kolme vuotta sitten tämä pinkki yksilö tuli vastaan tukholmalaisessa vintage-putiikissa. Mietin tuolloin, mahtaisikö se olla omaa tyyliäni ollenkaan, mutta kaveri väitti, että se sopii minulle todella hyvin ja yllytti ostamaan. En ole tuntenut pinkkiä oikein omaksi värikseni ja epäröin, mutta lopulta kaivoin kuitenkin kuvetta ja matkasin takaisin Helsinkiin vintage-Marimekkoa matkalaukussani.

Vintage-Marimekot ovat minusta aina ihania kirppislöytöjä ja omien vanhempieni vanhat Jokapoika-paidat ovat minulla ahkerassa käytössä. Silti tämä Iloinen takki ei vain jotenkin löytänyt tietään arkiseen pukeutumiseeni. En tiedä oliko se tuo vierastamani väri vai enkö vain osannut oikein yhdistää takkimekkoa mihinkään vai miksi en osannut käyttää sitä. Silti en halunnut luopua siitä, koska tästäkin vaatteesta oli sellainen olo, että sen hetki koittaa vielä.

Nyt viimein kesällä Suomen paahtavissa helteissä tuli sen aika. Väljä puuvillamekko tuntui ihanan vilpoisalta lämpimässä säässä ja kun kerran uskaltauduin laittamaan sen päälleni, sen jälkeen se on löytänyt tiensä ylleni jo monen monta kertaa. Tämä on myös ihanan monikäyttöinen vaate: sitä voi pitää ihan tällä tavoin väljänä mekkona, vyön kanssa vähän erimallisena sekä napit avattuina rentona takkina.Kääräisin myös hihoja hieman tehdäkseni siitä enemmän itseni näköisen.

Vaikka en yleensä välitä pinkin ja punaisen yhdistelmästä, tämän mekon kanssa olen tykännyt silti käyttää mustia kenkiä ja laukkuja. Näissä kuvissa kainalossa on Marimekon Karla-laukku ja jalassa Terhi Pölkin röyhelöiset sandaalit, jotka ovat garderobini viime vuosien kestosuosikkeja.

Mitä tuumitte vintage-löydöstäni tai tyylimietteistäni? Entä tietääkö kukaan, mistä ajalta tämä pinkki takkimekko mahtaa olla peräisin, sillä en muista aiemmin nähneeni?

mekko // dress Marimekko (vintage)

laukku // bag Marimekko*

sandaalit // sandals Terhi Pölkki*

aurinkolasit // sunglasses G-star Raw (Specsavers)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Vesa Silver

Related posts