17/09/20

Faktoista, käytöstavoista ja sosiaalisen median vallasta

2 44

Viime aikoina mielessä on taas kerran pyörinyt paljon se, miten kommunikoimme toisillemme somessa. Olen kirjoittanut aiheesta jo lukuisia kertoja ja peräänkuuluttanut armollisempaa ja humaanimpaa keskustelukulttuuria myös nettimaailmaan. Samat mietteet ovat nousseet pintaan useamman kerran viime vuosina, kun call out- ja cancel-kulttuuri ovat alkaneet saada yhä enemmän jalansijaa sosiaalisessa mediassa.

Menneen vuoden aikana somessa on vaadittu kannanottoja yhdestä sun toisesta yhteiskunnallisesta asiasta ja useimmat niistä ovat tärkeitä ja niistä tuleekin puhua: koronaturvallisuus, rasismi, Turkin naisten kokema väkivalta ja hätä sekä yritysmaailman eettiset haasteet case Oatlyn kautta ovat olleet isosti pinnalla, muutamia mainitakseni. Mutta siinä, missä kantaaottavuus on ehdottoman positiivinen asia, sosiaalinen paine reagoida monimutkaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin mahdollisimman nopeasti ei aina ole sitä. Ystäväni kirjoitti tällä viikolla kiinnostavan kolumnin työpaikkansa blogiin juuri tästä ja sivusi tekstissä myös sitä kuinka vaikeaa sen oikean ja validin tiedon äärelle voi lopulta olla löytää.

*

Kiinnostava esimerkki tästä kaikesta oli loppukesästä somessa kiertänyt mustavalkokuvahaaste, jonka kautta naiset pyrkivät voimaannuttamaan toisiaan ja nostamaan esiin muita inspiroivia naisia. Moni jakoi mustavalkokuvia haasteen mukaisesti, kunnes jostain putkahti esille tieto, että haasteen alkuperäinen tarkoitus olikin hämärtynyt matkan varrella ja todellisuudessa mustavalkokuvilla oli haluttu viedä huomio naisiin Turkissa kohdistuvaan väkivaltaan. Turkin naisten tilanne on vakava ja siitä onkin tärkeää viestiä maailmalle, mutta asiasta viestiminen kääntyi nopeasti haasteen alkuperästä tietämättömien syyllistämiseksi ja julkiseksi nolaamiseksi.

Voimaannuttamishaasteeseen osallistuneita syyteltiin itsekeskeisestä ja pinnallisesta oman hännän nostamisesta sekä tietenkin siitä, että haasteen alkuperää ei ollut viitsitty selvittää edes yhden nopean googlauksen verran. Mutta hetkinen… Mistä lähtien johonkin harmittomaan somehaasteeseen osallistuminen on vaatinut ensin perusteellista selvitystyötä? Varsinkaan silloin, kun haaste on kuitenkin ollut hyvällä ja positiivisella asialla, kuten tässä tapauksessa naisten välisen tuen, solidaarisuuden ja voimaannuttamisen airuena?

Sekä Helsingin Sanomat että YLE kirjoittivat kumpainenkin aiheesta artikkelit, joiden kulmaksi oli valikoitunut nimenomaan se, kuinka haasteen alkuperäinen merkitys turkkilaisten naisten hädän viestijänä katosi selfie-tulvaan. Todellisuudessa tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. CNN selvitti, että haaste ei saanut alkuaan Turkissa, vaan Brasiliassa ja sen alkuperäinen merkitys oli nimenomaan naisten voimaannuttaminen. Se, että haaste sittemmin valjastettiin Turkin naisten tilanteesta viestimiseen oli toki hieno ja tärkeä asia, mutta haaste ei lähtenyt liikkeelle Turkista ja näin ollen siitä oli samanaikaisesti liikkeellä kaksi versiota. Tämän tiedon valossa näyttäytyy hiukan kohtuuttomana, miten monia naisia syyllistettiin ja parjattiin osallistumisesta haasteen sen alkuperäisen merkityksen mukaisesti.

Satuin itse osallistumaan haasteeseen vasta sen jälkeen, kun Turkin naisten hätä oli jo noussut esiin ja tietenkin viestin myös siitä omassa postauksessani. Samalla otin kuitenkin kantaa siihen, millaista keskustelua haasteen ympärille oli siinä vaiheessa syntynyt. Kukaan ei voi tietää kaikkea kaikesta ja julkinen syyttely tuntui lopulta ironisesti suorastaan koko haasteen tarkoitusperien vastaiselta. Kiinnostavaa on myös, että kumpikaan aihetta käsitelleistä suomalaismedioista ei vaivautunut oikaisemaan tietojaan sen jälkeen, kun CNN julkaisi artikkelinsa haasteen todellisesta alkuperästä. YLE sentään oli lisännyt juttunsa perään maininnan ja linkin CNN:n artikkeliin, mutta otsikkoa tai itse artikkelia ei kuitenkaan ollut vaivauduttu korjaamaan. Ja surullista kyllä, oikaisut eivät loppujen lopuksi enää koskaan saa samankaltaista huomiota kuin se alkuperäinen artikkeli. Kun itse jaoin CNN:n uutisen heti seuraavana päivänä haasteeseen osallistuttuani, se ei vaikuttanut kiinnostavan juuri ketään.

*

Ja tästä päästäänkin siihen olennaisimpaan kysymykseen… Jos edes Suomen vaikutusvaltaisimmat uutismediat eivät ole onnistuneet selvittämään somehaasteen todellista alkuperää, eikö ole aika kohtuutonta olettaa, että jonkun tavallisen pulliaisen pitäisi pystyä siihen? Ja harva lähtökohtaisesti edes ajattelee, että positiivisella asialla olevan somehaasteen taustalla voisi olla jotakin epäilyttävää, jota ylipäänsä pitäisi selvitellä. Entä mistä lopulta tiedämme, mikä tieto todella pitää paikkansa, kun lähteitä on loputtomasti ja niiden oikeellisuuden selvittäminen lähes mahdotonta? Kenellä ylipäänsä on aikaa tai resursseja perin juurin selvitellä ja kyseenalaistaa joka jutun taustoja, kun siinä sivussa pitäisi hoitaa työnsä, elämänsä, perheensä ja mielenterveytensäkin? Hienoa, jos jollakulla on, mutta haluaisin suoda vähän armoa heille, joilla ei ole.

Ennen kaikkea toivoisin, että myös julkisessa keskustelussa jäisi tilaa inhimillisyydelle, erehdyksille ja oppimiselle. Me kaikki teemme virheitä ja erehdymme joskus ja oppiminen on elämän mittainen matka. Siksi jaksan aina yllättyä siitä, miten ankarasti ja kovaan ääneen olemme välittömästi hyökkäämässä ja tuomitsemassa muita. Olemmeko todella itse niin erehtymättömiä, että meillä on varaa heittää muita julkisen syyttelyn roviolle? Jos emme, niin ehkä olisi syytä katsoa peiliin ja suoda muillekin hitusen armoa, lempeyttä ja ymmärrystä. Oikeaa tietoa voi välittää myös nolaamatta tai syyllistämättä toista – varsinkaan julkisesti. Erityisen tekopyhiltä tällaiset sometuomiot vaikuttavat silloin, kun syyllistäjä itsekin on tiennyt paremmin vasta hetken verran, kuten esimerkiksi näiden somehaasteiden jälkipyykkiä käsitellessä usein on ollut.

Oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta tai yritysmaailman eettisistä ongelmista, harva yhteiskunnallinen ilmiö tai ongelmakohta taipuu yksiselitteiseksi yhden kuvan tai lauseen totuudeksi ilman mutkien oikomista. Somemaailma osoittaa, kuinka mielellämme haluaisimme yksinkertaistaa monimutkaiset ongelmat helposti ymmärrettäviksi one-linereiksi ja nopeasti somessa jaettaviksi meemeiksi. Toivomme, että joku viisaampi ja valveutuneempi tiivistäisi meille helppoon muotoon, mitä mistäkin asiasta kuuluu ajatella ja sanoa, jotta voisimme lähettää kannanottomme nättinä meemikuvana muutamalla klikkauksella bittivirtaan, ja velvollisuutemme ottaa kantaa olisi kivasti taputeltu. Että ei tarvitsisi itse selvittää, ajatella ja kohdata kaikkia niitä hankalia ristiriitoja, monimutkaisia ongelmia ja epämukavia totuuksia, jotka maailmassa ahdistavat. Ja pakottavat meitä ehkä itseämmekin muuttumaan. Mutta tiedättekö, miltä monimutkaisten ongelmien paketoiminen yksinkertaistetuiksi yhden totuuden lausunnoiksi kuulostaa? Se kuulostaa erehdyttävästi populismilta.

Tämän päivän nettikeskustelukulttuuria leimaa ilmapiiri, jossa faktojen edelle tuntuu usein kiilaavan se, joka pitää kaikkein kovinta ääntä. Kun sama viesti tulee vastaan riittävän monesta lähteestä, se muuttuu monen kriittisenkin mielessä faktaksi, jota harva jaksaa enää kyseenalaistaa. Joskus äänekkäin tosiaan onkin oikeassa, mutta on hyvä pitää mielessä, että tutkimusten mukaan valeuutiset leviävät sosiaalisessa mediassa kuusi kertaa totuutta nopeammin. Se on todella pelottava ilmiö. Ja se näkyy myös pienemmässä mittakaavassa sosiaalisen median keskustelupalstoilla: mehukkaat juorut jäävät sitkeästi elämään, vaikka niillä ei olisi minkäänlaista totuuspohjaa, koska ihmiset rakastavat draamaa ja keksityt jutut ovat ikävä kyllä usein mielenkiintoisempia kuin tylsä ja arkinen todellisuus. Yhteiskunnalliset tai tieteelliset kysymykset eivät tee tässä poikkeusta ja ilmiö näkyy jokapäiväisessä arjessammekin populismin nousuna, tieteenvastaisten väittämien leviämisenä ja salaliittoteorioiden lietsomisena.

Oman pelottavan lisänsä tähän soppaan antavat teknologiayritysten markkinakoneistot ja sosiaalisen median alrgoritmit, jotka luovat yhä tiiviimpiä kuplia ja samalla polarisoivat ihmisiä yhä jyrkemmin vastakkaisiin leireihin. Mitä syvemmälle omiin kupliimme eriydymme, sitä yksipuolisempaa sisältöä somen uutisvirrat meille syöttävät ja sitä vaikeampi meidän on enää ymmärtää omistamme poikkeavia näkemyksiä tai erottaa, mikä silmiemme edessä olevasta tiedosta on totta ja mikä valhetta.

Katsoin eilen ihan suunnattoman mielenkiintoisen Netflix-dokumentin Valvontakapitalismin vaarat, joka kulkee englanniksi nimellä The Social Dilemma. Muutama viikko sitten ilmestynyt dokumentti on herättänyt paljon huomiota ja keskustelua ympäri maailman, ja rehellisesti sanottuna mielestäni ihan jokaiselle tekisi hyvää katsoa se ymmärtääkseen tämän päivän maailmaa. Dokumentissa teknologiayrityksille työskennelleet ihmiset avaavat selkokielellä yleisölle sitä, miten algoritmit toimivat ja millaisia teknologiayritysten markkinakoneistojen kehittelemien tekoälyjärjestelmien todelliset vaikutukset ovat. Vaikka dokumentin maalaama kuva rahanahneiden teknologiayritysten vallasta yhteiskunnassa on synkkä ja pelottavakin, huoli maailman ja ihmiskunnan tulevaisuudesta näiden huippuunsa viritettyjen ja poliittisten tahojen häikäilemättömästi hyväksikäyttämien järjestelmien keskellä on todellinen.

Sosiaalisesta mediasta on tullut kuin Frankensteinin hirviö, joka rapauttaa kovaa vauhtia tiedonvälitystä (siis sen oikean, tutkitun faktatiedon) sekä on jo nykyisellään todellinen uhka demokraattiselle yhteiskunnalle. Enää ei tarvita hakkereita soluttautumaan järjestelmiin, vaan sosiaalisen median omat alustat mahdollistavat propagandan levittämisen ja tarjoavat ihan laillisia työkaluja vaarallisten ilmiöiden kasvualustaksi. Yksi tuore esimerkki tästä on Myanmarin kansanmurha, jonka masinoimisessa Facebookissa levitetyillä valeuutisilla ja vihapuheella oli erittäin merkittävä rooli. Esimerkkejä löytyy lähempääkin: Venäjän trolliarmeija tekee aktiivista työtään suomalaisillakin foorumeilla. Jännittävää, tai pikemminkin pelottavaa, on myös nähdä, mitä Yhdysvaltain tulevat presidentinvaalit tuovat tullessaan – vaikuttaa siltä, että jos tilanne jatkaa eskaloitumistaan, Atlantin toisella puolen ollaan pian sisällissodan partaalla. Ja jo edellisen vaalien ympärillä käytiin tiukkaa keskustelua siitä, millainen vaikutus sosiaalisella medialla (ja Venäjällä) oli vaalien lopputulokseen.

Dokumentti tuo näkyväksi sen, miten päivittäin käyttämämme ja mahdollisimman addiktoiviksi suunnitellut sovellukset paitsi lisäävät yksilön pahoinvointia, luovat yhä näköalattomampia kuplia ja asettavat koko demokraattisen järjestelmämme vaaraan. Samanaikaisesti teknologian kehitys on niin nopeaa ja ilmiö niin uusi, etteivät valtiot ja lainsäädäntö pysy perässä. Kun valtaa pitävät eivät edes ymmärrä, miten nämä teknologiat ja algoritmit toimivat, ei heillä ole keinoja tai osaamista rajoittaa niitä. Ollaan ihan valtaisan eettisen ongelman äärellä, johon onneksi alan sisältä käsin on nyt jonkin verran tartuttu, kun teknologiayritysten entiset työntekijät ovat nousseet esiin ja nostaneet nämä ongelmakohdat valokeilaan.

*

Toivon, että ihan jokainen katsoo tuon dokumentin. Se lisää ihan valtavasti ymmärrystä siitä, miten sosiaalinen media ja sen luomat kuplat toimivat. Dokumentti myös auttaa ymmärtämään, että niin sosiaalinen media kuin objektiivisina pitämämme hakukoneetkin filtteröivät meille syötettyä sisältöä oman toimintamme, asuinpaikkamme ja muiden meistä kerätyn datan perusteella. Onko siis ihme, jos kaikki tieto ei tavoita kaikkia ihmisiä? Entä mitä sitten itse voit tehdä rikkoaksesi tuon keinotekoisen kuplan ja repiäksesi itsesi irti addiktoivien sovellusten pauloista? Kytke pois sovellusten äärelle houkuttelevat ilmoitukset ja rajoita ruutuaikaasi. Vaikka myönnänkin olevani koukussa, olen jo vuosia sitten vaientanut lähes kaikki käyttämäni sovellukset ja pidän puhelintani käytännössä aina äänettömällä. Haluan itse päättää, milloin katson puhelintani ja milloin olen tavoitettavissa sen sijaan, että puhelimeni päättäisi sen puolestani. Suosittelen – se on parantanut omaa keskittymistä ihan valtavasti ja tuonut mielenrauhaa. Tekee hyvää myös “huijata” algoritmejä ja tietoisesti seurailla ihmisiä, joiden kanssa on eri mieltä. Ehkä se tuo meitä lähemmäs toisiamme, kun uskallamme katsoa myös oman kuplamme ulkopuolelle ja etsimme ymmärrystä myös toisin ajattelevia kohtaan.

Ja palatakseni vielä sinne humaanin viestimisen äärelle, haluan lainata britti-aktivisti Florence Givenin ajatuksia feministisestä teoksesta “Women don’t owe you pretty”. Given toteaa siinä osuvasti kutakuinkin niin, että vaikka jokaisen pitää tietenkin kantaa vastuu teoistaan ja sanoistaan, meidän tulee silti suoda muille se sama anteeksianto, ymmärrys ja tila kasvaa, jonka mekin olemme saaneet osaksemme silloin, kun olemme vielä olleet keskeneräisiä ja opetelleet. Oppiminen on elämän mittainen prosessi, jossa emme koskaan tule valmiiksi. Julkisilla syytöksillä pyrimme usein loppujen lopuksi vain osoittamaan oman paremmuutemme eikä kyse ole useinkaan silloin enää siitä, että vaatisimme muita vastuuseen vaan siitä, että haluamme yksinkertaisesti vahvistaa omaa egoamme ja imagoamme. Oppimisen ja ymmärryksen lisäämisen näkökulmasta se on usein todellisuudessa sekä tehotonta että jopa suorastaan haitallista oman asiamme eteenpäin viemiselle.

Jo tästäkin syystä toivoisin, että muistaisimme myös kasvottomina somessa keskustellessamme ensisijaisesti olla ihmisiä. Keskustelin tällä viikolla tästä kaikesta ystäväni kanssa, joka pohti, olemmeko me vain ihmisinä unohtaneet, miten muille puhutaan ystävällisesti. Ongelmahan ei ole se, että asioista puhutaan, vaan se, miten niistä puhutaan. Tietämätöntäkin voi sivistää ilman, että tämän tarvitsee tuntea olonsa tyhmäksi. Vaikka call out -kulttuurille on paikkansa  eikä suuria yhteiskunnallisia muutoksia todennäköisesti saada aikaan nätisti pyytämällä, toivoisin silti, että asioista voitaisiin ihmisten kesken keskustella armollisemmin ja muistaa, että opimme (toivottavasti) itsekin jotain uutta joka päivä.

PS. Katsokaa se dokumentti!

*

Jos aiemmin kirjoittamani sosiaalisen median keskustelukulttuuria ja yhteiskunnallisia teemoja sivuavat tekstit kiinnostavat, löydät niitä muun muassa näiden linkkien takaa:

♥ Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

♥ Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

♥ Oikeassa vai väärässä?

♥ Kohun keskellä

Virheistä ja anteeksi pyytämisestä

♥ Suhde somessa?

Kuka minä olen?

Miksi yhä edelleen puhumme rasismista?

Karvainen nainen – ihmiskoe häpeän, sosiaalisten normien ja kapinahengen ristiaallokossa

10 x parempaa seurattavaa Instagramissa

Kuuluuko kantaaottavuus someen ja viihteeseen?

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

16/09/20

Afterwork-podcast: Lomautuksia ja osa-aikatöitä – mistä saada tukea?

2 10

Voihan korona… Viime keväänä työelämä joutui melkoiseen myllerrykseen, jonka seurauksena osa-aikatyö ja lomautukset tulivat tutuiksi monelle. Mistä saada tukea, kun oma talous joutuu koetukselle? Afterworkin äärellä puhututtavat tällä kertaa keikkaduunit, työttömyys ja tuet, joita näihin tilanteisiin on onneksi saatavilla. Luvassa on konkreettisia neuvoja ja vinkkejä avun hakemiseen. Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä KELAn kanssa.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Lilli Salminen

Related posts

15/09/20

Kulttuurivinkkejä, sieniretkiä ja ilahduttava kohtaaminen

2 33

On vierähtänyt tosi pitkä aika siitä, kun on tullut jaettua sellaisia ihan arkisia kuulumisia, joten olkoon sen aika nyt.

♥ Olen oikeastaan aika innoissani tästä syksystä. Alkusyksy on aina ollut lempisesonkini: kun aamut ovat jo vähän koleita ja ilmassa tuoksuu syksy. Oletteko samaa mieltä, että syksyn voi haistaa? On ihana seurata, kuinka ikkunani edessä kasvava vaahtera vähitellen pukeutuu syksyn väreihin ja tunnelmoida sateisia päiviä kotona. Kesällä tuntee usein paineita olla koko ajan menossa ja tekemässä, ja syksyllä tuo paine vaihtuu kuin johonkin sisäänrakennettuun lupaan vain olla.

♥ Syksy on lähtenyt töiden saralla aika vauhdikkaasti käyntiin ja hetkittäin on etenkin tuon verkkaisen koronakevään jälkeen tuntunut, että pää ei ole ihan ehtinyt mukaan tähän pyöritykseen ja hetkittäin työasiat ovat deadline-sumassa tunkeneet uniinkin. Se on ollut minulle merkki painaa jarrua ja muistutella itselleni, että oman hyvinvoinnin pitää aina tulla ensin. Mutta tunnollinen ihminen ajattelee, että sitä ennen pitää hoitaa ne deadlinet. Onneksi pahin ruuhka on nyt takana ja toivon mukaan edessä on vähän rauhallisempaa tahtia ja paremmin nukuttuja öitä.

♥ Pari viikkoa sitten elokuvateattereihin rantautunut Aalto-dokumentti ansaitsee erittäin painavan suosituksen. Kävin katsomassa Virpi Suutarin ohjaaman dokumenttielokuvan ensi-iltana Kino Engelin kesäkinossa tunnelmallisesti kaatosateessa ja olin mykistynyt, (Kesäkino toimii muuten yllättävän ihanasti myös alkusyksyn sateisina iltoina, kunhan muistaa laittaa tarpeeksi lämpimästi päälle.) Dokumentti tarjoaa kiehtovan sukelluksen paitsi Alvar Aallon arkkitehtuuriin, myös hänen elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa. Erityisen kiinnostavaa oli päästä dokumentin kautta tutustumaan myös miehensä varjoon jääneeseen Aino Aaltoon sekä tämän kiistämättä hyvin merkittävään vaikutukseen miehensä uralla.

Visuaalisesti Aalto on yksi kauneimpia ja vaikuttavimpia näkemiäni dokumentteja ja poikaystäväni kommentoi elokuvan jälkeen sen olevan “ehkä kauneinta ja mahtipontisinta, mitä Suomesta on ikinä tullut”. Innostuipa hän vertaamaan dokumenttia merkittävyydessään jopa MM95-voittoon, mikä on aika paljon sanottu. Mutta olen samaa mieltä, että dokumentti on todella hieno ja esittelee erittäin kauniissa ja tiiviisti otteessaan pitävässä paketissa merkittävän palasen suomalaista kulttuurihistoriaa. Ylistäviä arvoita kerännyt dokumentti on todellakin näkemisen arvoinen. Käykää katsomassa!

♥ Pakko antaa heti perään toinenkin elokuvasuositus: Zaida Bergrothin Tove-elokuva, joka saa ensi-iltansa 2.10.2020. Pääsin ennakkoon katsomaan elokuvan lehdistönäytökseen viime viikolla ja vaikka odotukseni olivat aiheen ja aiemmin nähdyn trailerin pohjalta korkealla, en joutunut pettymään. Alma Pöysti on Tove Janssonin roolissa jo habituksensakin puolesta loistava ja olisi vaikea kuvitella tehtävään ketään muuta. Kaunis elokuva kertoo kasvutarinan monilahjakkaasta taiteilijasta, joka kipuilee identiteettinsä kanssa ja kaipaa ansaitsemaansa arvostusta niin taiteen saralla kuin rakkaudessakin. Hieno elokuva, suosittelen tätäkin!

♥ Ja ei kahta ilman kolmatta eli vielä viime hetken kulttuurivinkki tälle illalle! Olen hehkuttanut muutama vuosi sitten täällä blogissakin Max Richter -nimisen säveltäjän Vivaldi recomposed -teosta. Richter on ikään kuin säveltänyt Vivaldin Vuodenajoista oman versionsa – leikkisästi tätä voisi kutsua vaikkapa klassisen musiikin remixiksi. Ja tänä iltana teoksen pääsee kuulemaan livenä Helsingissä Musiikkitalolla klo 19 Suomalaisen barokkiorkesterin esittämänä. Olen kiitollinen siitä, että Suomalainen barokkiorkesteri ehdotti minulle yhteistyötä, sillä muuten koko konsertti olisi saattanut vilahtaa ohi silmien ja korvien. Olen siis Instagramin puolella tehnyt heidän kanssaan yhteistyötä ja jakanut tietoa syksyn konserteista, joista tämän illan Kaiken maailman musiikkia -konsertti on siis yksi. Konsertissa esiintyvät Suomalaisen barokkiorkesterin lisäksi myös Avanti! sekä UMO Helsinki Jazz Orchestra. Koronaturvallisesti järjestettyyn konserttiin saa lippuja saa yhä, joten ehkä nähdään siellä!

♥ Täällä kotona ovat ilostuttaneet viherkasvit, jotka kukoistavat upeasti. Keväällä katkaisemani kumiviikuna kasvattaa onnellisena kolmea uutta oksaa ja onneni on kääntynyt jopa kilpipiilean suhteen, jonka kanssa yhteinen taipaleemme on aina aikasemmin päättynyt lyhyeen. Ilmeisesti kolmas kerta toden sanoo, koska tämä tuorein tapaus tekee uutta lehteä, minkä ehtii. Katsotaan jatkuuko yhteiselomme yhtä menestyksekkäänä myös talven yli. Viime aikoina olen kuitenkin aivan erityisesti intoillut lyyraviikunasta, jonka kanssa olemme jakaneet kodin jo 3,5 vuotta. Pitkään jonkinlaisessa suvantovaiheessa elellyt lyyraviikunani on ilmeisesti viimein löytänyt kotoani mieluisan paikan ja selvästi tykkäsi myös keväisestä mullanvaihdosta, sillä se on nyt loppukesän ja alkusyksyn aikan tehnyt peräti neljä uutta lehteä ja kaksi kokonaan uutta oksaa! Olen aina haaveillut sellaisesta valtavasta lyyraviikunapuusta, mutta sellaisia on ollut huonosti saatavilla ja suurten puiden hinnat hipovat pilviä. Nyt kuitenkin näyttää, että olen saamassa haaveitteni puun ihan itse kasvatettuna – mikäs sen parempaa!

♥ Toinen ilonaihe täällä kotona on ollut se, että aamuaurinko on palannut sulostuttamaan heräämisen hetkiä. Havahduin vasta tänä kesänä siihen, että valo on itse asiassa asunnossani kauneimmillaan juuri keväisin ja syksyisin, kun päivät eivät ole ihan niin pitkiä kuin keskikesällä. Kesällä aurinko nousee niin aikaisin ja on ikkunani tavoittaessaan jo niin korkealla, että siitä päivän kauneimmasta valosta pääsee lopulta nauttimaan vain kovin lyhyen hetken. Niinpä olen nauttinut viime päivinä siitä, kuinka puiden läpi siivilöityvä valo leikkii seinällä juuri sopivasti niihin aikoihin, kun herätyskello hätyyttelee avaamaan silmänsä.

♥ Olen ehkä kertonut aiemminkin, mutta rakastan sieniä ja sienestystä. Haasteeksi täällä Helsingissä vain on muodostunut se, etten oikein tunne lähiseudun metsiä ja sieniapajia, ja autottomana niiden äärelle on haastavaa päästä. Niinpä suuntaan usein sienestysmielessä vanhempieni kotikonnuille. Äiti ja isä ovat sellaisia sienihaukkoja, että tuntevat lähitienoon metsät kuin omat taskunsa ja osaavat aina suunnata suoraan parhaille sienipaikoille. Kävimme pari viikkoa sitten sienimetsällä vanhempieni kanssa ja saimme saaliiksemme reilut 10 litraa kantarelleja. Oi, mitä onnea! Nyt on pakastin täynnä sieniä ja saa herkutella vaikka joka viikko – parasta!

♥ Onnea on myös se, että tällaisten innokkaiden luontoihmisten lapsena sitä saa nauttia vanhempiensa keräämistä aarteista noin muutenkin. Tälläkin kertaa tulin visiitiltä kotiin kahden itse poimitun (siis vanhempieni poimiman) mustikkasäkin, karviaismarjapussukan, oman pihamaan perunoiden ja tuoreiden papujen kanssa kotiin ja nyt on pakastin täynnä marjoja ja jääkaapissa itse aikanaan istutettuja papuja ja perunoita odottamassa herkutteluhetkiä. Ihailen sitä, kuinka vanhempani ovat hyvinkin omavaraisia metsäretkiensä ja puutarhaprojektiensa ansiosta. Omena on tässä tapauksessa pudonnut melko kauas puusta, mutta on ihanaa, että äiti ja isä hemmottelevat meitä lapsiakin keräämillään ja kasvattamillaan herkuilla.

♥ Moni kaipailee aina mummokaverin kuulumisia ja nyt olisi aika hauskoja kuulumisia kerrottavana. Hänelle oli nimittäin soitettu kotipalvelusta, että heille on ilmoittautunut vapaaehtoisia nuoria auttelemaan vanhuksia näiden poikkeusolojen aikaan ja tästä ilahtuneena mummokaveri tietysti iloisena toivotti aktiivisen nuoren tervetulleeksi. Viime viikolla hänellä oli sitten treffit tämän lukiota käyvän nuoren kanssa ja he olivat puhelimitse sopineet menevänsä noutamaan päiväpeittoa pesulasta.

Ovella oli mummokaverin sanojen mukaan ollut vastassa “pitkä, tumma ja komea nuorimies”, joka oli heti esittelykierroksella kertonut olevansa taustaltaan somali. Mummokaveri oli siihen tokaissut, että eipä hänelle ole niin väliä, mistä kukakin on lähtöisin, kunhan on kunnon ihminen. Kävelyretki pesulaan oli kestänyt toista tuntia ja sen päätteeksi mummokaveri oli vielä kysynyt pojalta, maistuisiko tälle tee tai kahvi. Poika oli vastannut, että kahvi kyllä maistuisi ja niin he olivat vielä kävelyn päätteeksi juoneet kahvit ja syöneet pullat mummokaverin luona. Ja poika oli luvannut soitella sopiakseen uudet treffit. Ette usko, miten iloiseksi tulin tästä kohtaamisesta monestakin syystä, mutta ennen kaikkea on pakko nostaa hattua näille reippaille nuorille, jotka ovat ilmoittautuneet mukaan tällaiseen toimintaan. Wau! Voisi kuvitella, ettei kovin montaa teiniä välttämättä ensisijaisesti kiinnosta hengailla jonkun tuntemattoman vanhuksen kanssa, mutta on ihana huomata, että tällaisia avuliaita ja aktiivisia nuoria on. Superhieno juttu!

♥ Olemme muuten poikaystävän kanssa nyt kesäloman päätyttyä ottaneet tavaksi, että yritämme joka viikko pitää ainakin yhden sellaisen kivan deitti-illan, jolloin teemme jotain vähän erityistä. Menemme ulos syömään, käymme elokuvissa, konsertissa tai taidenäyttelyssä tai jotakin vähän tavallisesta koti-illasta poikkeavaa. Tekemisen ei edes tarvitse olla mitään ihmeellistä, mutta nämä pienet hetket arjen keskellä ovat olleet todella piristäviä ja tuntuu, että usein niiden kautta on tullut kannustettua itsensä tekemään ja kokemaan jotakin, mihin ei ehkä muuten olisi arki-iltana töiden jälkeen enää tullut löydettyä energiaa. Suosittelen! Ja samaa ideaa voi ilman muuta toteuttaa ihan ystävienkin kanssa.

Mutta mitäs teille muille kuuluu? Miten on syksy lähtenyt käyntiin?

housut ja paita // shirt and pants Nanso (2020)*

toppi // top Nanso (2020)

sandaalit // sandals Terhi Pölkki (2018)*

laukku // bag KN Collection (2020)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

14/09/20

Viikon ajatus: asioiden toisesta puolesta

34

Opettele olemaan sinut sen kanssa,

että ihmiset eivät tiedä sinun puoltasi asioista.

Sinun ei tarvitse todistaa mitään kenellekään.

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts