3/06/20

Miksi yhä edelleen puhumme rasismista?

1 57

“Odota, pitää lopettaa. Tuolla on poliisiauto, joka väläytti minulle valojaan.” Exäni oli rauhallisella iltakävelyllä kotikaupungissaan Pariisissa ja juttelimme puhelimessa, kun puhelu keskeytyi poliisien väliintuloon. Minua nauratti ajatus siitä, että joku voisi pitää tuota maailman leppoisinta ja lempeintä tyyppiä jonakin epäilyttävänä hiipparina. Hymyni kuitenkin hyytyi aika nopeasti, kun hän soitti minulle välikohtauksen jälkeen takaisin: “Kai tajuat, että he pysäyttivät minut vain, koska olen musta? Oletko koskaan kuullut, että rauhallisesti omalla kotikadullaan kävelevää valkoista miestä pysäytettäisiin ilman mitään todellista syytä, koska poliisi haluaa tietää, millä asialla hän on liikenteessä?”

Tuo hetki oli jälleen kerran hyvä osoitus siitä, ettei minulla valkoisena loppujen lopuksi ole aavistustakaan kaikista niistä ennakkoluuloista, joita rodullistettu ihminen joutuu kohtaamaan arjessaan ihan jatkuvasti. Sain kuitenkin suhteemme aikana nähdä pienen välähdyksen siitä, millaista on elää ei-valkoisena ihmisenä valkoisessa yhteiskunnassa.

Exäni on ihonväriltään musta ja uskonnolliselta taustaltaan muslimi – molemmat asioita, jotka herättävät monessa suomalaisessakin ennakkoluuloja. Harva puhuu niistä ääneen eivätkä useimmat välttämättä myönnä niitä täysin itselleenkään, mutta kukaan meistä ei ole täysin vapaa ennakkoluuloista tai eriarvoistavista asenteista.

TYPISTÄMME KOVIN HELPOSTI ERILAISISTA TAUSTOISTA TULEVAN VAIN OMAN ETNISEN, KULTTUURISEN TAI USKONNOLLISEN RYHMÄNSÄ EDUSTAJAKSI JA STEREOTYPIOIKSI SEN SIJAAN, ETTÄ NÄKISIMME HÄNET YKSILÖNÄ.

Sen lisäksi, että entinen poikaystäväni on musta ja muslimi, hän on myös monia muita asioita kuten aktivisti ja feministi. Olen suunnattoman ylpeä exästäni, joka on tällä hetkellä töissä ranskalaisessa feministijärjestössä ensimmäisenä ja ainoana miehenä koko sen 40 vuotisen historian aikana. Hän on myös lakimies ja palkittu puhuja, jonka suurimpiin esikuviin kuuluu muun muassa tunisialaissyntyinen juristi Gisèle Halimi – nainen, joka tunnetaan laillisen aborttioikeuden esitaistelijana Ranskassa 70-luvulla. Uskallan veikata, että harva yhdistäisi tällaisia asioita intuitiiviseen ajatukseensa mustasta muslimimiehestä.

Voinette uskoa, että olen saanut kunnian käydä entisen kumppanini kanssa uskomattoman kiinnostavia ja avartavia keskusteluita pitkin matkaa. Yksi niistä sai alkunsa, kun tutkailin exäni lukemaa kirjan kantta. Reni Eddo-Lodgen teos näytti nopealla vilkaisulla olevan nimeltään “Why I’m no longer talking about race”, mutta kun tarkastelin kirjaa lähempää, huomasinkin, että valkoisella pohjalla luki valkoisella tekstillä “to white people”. Why I’m no longer talking to white people about race. Kysyin exältäni: “So why don’t you?” Hän totesi, että koska se keskustelu päättyy lähes poikkeuksetta siihen, että valkoinen syyllistyy ja selittää, miksi hän ei missään nimessä ole rasisti. “Hyvin usein nämä keskustelut päätyvät tilanteeseen, jossa MINÄ joudun pyytämään valkoiselta ihmiseltä anteeksi, koska hänelle tuli aiheesta paha mieli”, exäni kertoi.

Tähän kommenttiin tiivistyy yksi rasismikeskustelun yleisimmistä ongelmista. Sen sijaan, että puhuttaisiin itse asiasta, keskustelu kääntyy rodullistettujen ihmisten rasismikokemuksista liian usein puolusteluun hengessä “not all white people”. Me valkoiset ihmiset olemme tottuneet saamaan äänemme kuuluviin ja liian usein käännämme tässäkin keskustelussa huomion itseemme ja omiin tunteisiimme, kun ensisijaisesti pitäisi kuunnella. Valitettavan usein pyrimme myös whitesplainingin hengessä selittelemään, kuinka toinen ei varmasti ole tarkoittanut tekoaan tai kommenttiaan rasistiseksi. Selittely kuitenkin todellisuudessa vain vähättelee rasismia kohdanneen kokemusta ja leimaa tämän helposti hankalaksi tai liian herkkänahkaiseksi. Se lähinnä vain heijastelee, kuinka syvää valkoisen ihmisen ymmärtämättömyys rasismikokemuksista voi olla.

Jokaisen meistä on syytä tunnistaa ja tunnustaa, että elämme yhteiskunnassa, jossa rasismi on läsnä joka päivä, vaikka itse emme ehkä näe sitä. Rasismi on niin syvällä kulttuurissamme ja yhteiskuntamme rakenteissa, ettemme todennäköisesti edes tajua sen olemassaoloa, koska emme valkoisina yksinkertaisesti joudu kohtaamaan sitä. Törkeyksien huutelu ja avoimen rasistinen käytös on vain jäävuoren huippu ongelmassa, jonka arkipäiväisemmät ilmentymät ovat ehkä harmittomiltakin tuntuvia kysymyksiä toisen kotimaasta. Tällaiset kysymykset saattavat olla ihan hyväntahtoisia yrityksiä tutustua toiseen, mutta perustuvat lopulta varsin eriarvoistaviin ja toiseuttaviin oletuksiin ihmisen alkuperästä ja ulkonäöstä. Mieti huviksesi tilannetta, jossa sinulta, Suomessa syntyneeltä ja kasvaneelta ihmiseltä, kysyttäisiin ehkä jopa päivittäin mistä maasta olet kotoisin ja kehuttaisiin kielitaitoasi, kun puhut omaa äidinkieltäsi. Rasistisen huutelun ja tämän tyyppisten näennäisen hyväntahtoisten kommenttien väliin mahtuu valtavan paljon tasoja.

Rasismikeskustelussa puhutaan usein valkoisesta etuoikeudesta. Ymmärrän, että omassa elämässään monenlaisia vastoinkäymisiä kokeneen voi olla vaikea nähdä itseään erityisen etuoikeutettuna, mutta kyse ei ole siitä, etteikö valkoisellakin ihmisellä voisi olla takanaan vaikeita kokemuksia tai elämässään ongelmia. Kyse on siitä, että ihonväri tai etninen tausta ei ainakaan tee hänen arjestaan vaikeampaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa yksikään valtaväestöön kuuluva ei ole jäänyt pääsemättä esimerkiksi työhaastatteluun siksi, että oma nimi kuulostaa ulkomaalaiselta. Rakenteellinen rasismi ilmenee muun muassa juuri tällä tavoin: yhä edelleen ihmiset ovat etnisen alkuperänsä perusteella hyvin eriarvoisessa asemassa esimerkiksi työmarkkinoilla pätevyydestä riippumatta.

Mellakat Yhdysvalloissa ovat vain oire ongelmasta ja vääryydestä, joka on sivuutettu aivan liian kauan. Törmäsin eilen pysäyttävään kommenttiin aiheesta:

An example of white privilege.

You keep saying: “It is horrible that an innocent black man was killed but destroying property has to stop.”

Try saying: “It is horrible that property is being destroyed but killing innocent black men has to stop.”

Priorities.

– Randall Telfer –

Yhdysvaltojen tapahtumat saattavat tuntua kaukaisilta täällä Suomessa ja voi olla vaikea ymmärtää, miksi meidän nyt pitäisi täällä kaukana puuttua asiaan, joka ei oikeastaan kosketa kotimaatamme mitenkään – paitsi että koskettaa. Tilanne Suomessa ei onneksi ole lähelläkään Yhdysvaltoja, mutta myös täällä Suomessa ja Euroopassa äärioikeisto on viime vuosina tehnyt nousuaan ja maahanmuuttokriittiset ja jopa avoimen rasistiset kannanotot ovat ikävä kyllä osa myös suomalaista politiikkaa ja ajatusmaailmaa. Vaikka Suomi voi tuntua Yhdysvaltoihin verrattuna edistykselliseltä lintukodolta, ollaan täälläkin yhä vielä aika kaukana todellisesta yhdenvertaisuudesta.

Some täyttyi eilen mustista ruuduista, kun ihmiset halusivat osoittaa solidaarisuuttaan ja tukeaan Black Lives Matter -liikkeelle Yhdysvaltojen viimeaikaisten tapahtumien valossa. Blackout Tuesday on mustien ruutujen lisäksi saanut aikaan myös vilkasta keskustelua siitä, kuka on osallistunut ja miten on osallistunut  tai onko ylipäänsä osallistunut ollenkaan. Keskustelua on käyty myös siitä, onko tällaisiin tempauksiin osallistumisesta ylipäänsä yhtään mitään hyötyä tai voiko niistä olla jopa haittaa?

Jos tästä kaikesta kauheudesta on seurannut jotain hyvää, niin ainakin se, että Yhdysvaltojen tapahtumat ja maailmanlaajuinen tempaus ovat tuoneet rasismin teemana kaikkien huulille ja saaneet toivon mukaan monen miettimään myös sitä, miten rasismi näkyy meidän omassa elinympäristössämme. Vaikka kokisit, ettet ole rasisti, oletko koskaan miettinyt kriittisesti omaa suhtautumistasi esimerkiksi romaneihin? Ystäväni, aktivisti ja feministi Fatima Verwijnen totesi omassa antirasismia käsittelevässä IG TV -videossaan hyvin, että antirasistista ajattelua ei voi toteuttaa rusinat pullasta -hengessä valikoiden: ei voi tukea tummaihoisia ja suhtautua samalla ennakkoluuloisesti romaneihin. Se on yhä rasismia. Suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan tuon Fatiman puolen tunnin mittaisen videon, jolla avataan erittäin hyvin antirasismin käsitettä nimenomaan suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta.

Tuntuu myös, että moni takertuu keskustelussa täysin epäolennaisuuksiin: syyttelyn ja osoittelun sijaan kannattaa suunnata katse ensisijaisesti peiliin (kuten yleensäkin) ja kysyä itseltään “Mitä MINÄ teen tämän asian hyväksi omassa arjessani?” Ei ole loppujen lopuksi niin olennaista, postasitko sometilillesi eilen mustaa ruutua, vaan olennaisempaa on, mitä teet kaikkina niinä muina päivinä, kun rasismi ei ole koko maailman ykköspuheenaihe. Jääkö kontribuutiosi rasismin vastaisessa taistelussa vain yhteen mustaan ruutuun ja pieneen solidaarisuuden osoitukseen vai oletko oikeasti valmis tekemään jotakin enemmän? Seuraatko hiljaa taustalla vai puututko asiaan, kun havaitset jonkun toimivan väärin?

Rasismia ei kitketä maailmasta somehaasteisiin osallistumalla, vaan konkreettisilla teoilla, sanoilla ja valinnoilla.

Jos olet päättänyt pysyä asiasta hiljaa ja koet, ettet halua osallistua yhteiskunnalliseen tai poliittiseen keskusteluun, pyydän haastamaan myös tätä ajattelua. On nimenomaan valkoista etuoikeutta voida tehdä tällainen valinta ja todeta, että “en ole poliittinen ihminen eikä asia koske minua, joten en halua sekaantua”. Valitettavasti suurella osalla maailman ihmisistä ei ole mahdollisuutta tehdä tällaista valintaa, koska asia todellakin koskee heitä, halusivat he sitä tai eivät. Siksi toivon, ettei kukaan meistä kokisi, että meillä on varaa sulkea silmämme ja samalla itsemme tämän keskustelun ulkopuolelle. Hiljaa pysyminen ja muualle katsominen on myös valinta ja maailman muuttamiseen tarvitaan ihan jokaisen panosta. Ei siis anneta enää yhdenkään rasistisen vitsin tai toiseuttavan kommentin lipua ohi korvien, vaan puututaan, haastetaan ja osoitetaan, että sanoilla on väliä emmekä hyväksy rasistista puhetta tai käytöstä.

Osa hiljaa pysyttelevistä arkailee avoimeen ja julkiseen keskusteluun osallistumista tietämättömyyttään. Pelätään, että sanotaan jotain väärin eikä sen takia uskalleta lopulta sanoa oikein mitään. Haluan kuitenkin muistuttaa, että jokainen meistä mokailee ja tekee virheitä – se on ihmisen elämässä kerta kaikkiaan aivan väistämätöntä. Olemme kaikki joskus valinneet sanojamme huonosti, käyttäytyneet ajattelemattomasti, toimineet ennakkoluulojemme ohjaamina ja olleet tietämättömiä. Olemme vaienneet, kun olisi pitänyt puhua ja puhuneet, kun olisi pitänyt vaieta. Ja kuunnella. Mutta siitä ei pidä lannistua, sillä aina voi oppia virheistään, ottaa selvää ja toimia tulevaisuudessa paremmin.

Ja mikäli tuntuu, ettet tiedä tarpeeksi ottaaksesi kantaa tai edes muodostaaksesi mielipidettä, ota selvää. Hyvä uutinen on, että tietoa on juuri nyt enemmän saatavilla kuin koskaan. Tutustu aiheelle omistettuun kirjallisuuteen tai artikkeleihin, kuuntele podcasteja, katso dokumentteja ja elokuvia, ota seurantaan poc-ihmisten (person of colour) sometilejä ja lue heidän kirjoittamiaan tekstejä. On myös hyvä muistaa, että ei ole poc-tuttaviesi tehtävä opastaa ja kouluttaa sinua. Heidän kanssaan voi keskustella aiheesta, kunhan se tapahtuu heidän omilla ehdoillaan. Ota siis itse selvää ja jos et tiedä, mistä lähtisit liikkeelle, tsekkaa ensi töiksesi vaikka nämä alla olevat lähteet.

Jos lopuksi: mikäli keskustelu rasismista turhauttaa ja kyllästyttää jo, mieti, miten kyllästyneitä ovat he, jotka joutuvat kokemaan sitä joka päivä. Pidetään siis huoli siitä, että olemme itse mukana rakentamassa sellaista maailmaa, jossa jonakin päivänä tästä kaikesta toivottavasti ei tarvitse enää keskustella.

Aloita vaikka näistä:

♥ Afterwork-podcastin viimesyksyisessä jaksossa “Syyllistytkö tietämättäsi rasismiin?” jutellaan rasismista asiantuntijan kanssa. Kukaan meistä ei ajattele olevansa rasisti, mutta silti saatamme tahattomastikin sanoa tai tehdä asioita, jotka asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan – joskus silloinkin, kun tarkoitamme vain hyvää. Afterworkin jaksossa pureudutaan juuri näihin tilanteisiin: millaista on esimerkiksi työelämässä tapahtuva tiedostamaton syrjintä ja rakenteellinen rasismi? Entä mitä ovat mikroagressiot tai rodullistaminen?

♥ Kiia Beilinson ja Miia Laine ovat koonneet erinomaisen artikkelin ja tietopaketin siitä, kuinka omaa valkoista etuoikeuttaan voi hyödyntää muiden hyväksi. Lisäksi kaksikko on koonnut yhteen erittäin kattavan listauksen suomenkielisistä antirasismiin liittyvistä lähteistä, joita valkoinen suomalainen voi käyttää apunaan omaa toimintaansa tarkastellessaan ja kehittäessään.

Fem-R on feministinen ja anti-rasistinen kansalaisjärjestö, joka toimii rodullistettujen ehdoilla. Järjestö on koonnut nettisivuilleen muun muassa selkeän sanaston feminismiin ja antirasismiin liittyviä sanoista ja käsitteistä. Se on hyvä paikka aloittaa, jos keskustelu näistä teemoista kiinnostaa, mutta termit eivät vielä ole käytännössä tuttuja. Kannattaa tutustua myös Fem-R:n muihin artikkeleihin sekä IG-tiliin.

♥ Feministi ja aktivisti Fatima Verwijnen puhuu omalla Instagram-tilillään niin selkeästi, kärsivällisesti ja ymmärrettävästi rasismista, eriarvoisuudesta ja muista yhteiskunnallisista epäkohdista, että vaikka et tietäisi aiheesta mitään, näihin sisältöihin tutustuttuasi koet takuulla olevasi taas vähän viisaampi. Fatima on äärimmäisen fiksu nainen ja hänen tyylinsä puhua vaikeistakin asioista on ilahduttavan helposti lähestyttävä.

♥ Ruskeat tytöt on blogista yhdistykseksi ja mediaksi kasvanut kanava, jonka tavoitteena on antaa ääni ei-valkoisille ihmisille suomalaisella mediakentällä. Ruskeat tytöt käsittelee muotia, taidetta, kauneutta, kulttuuria sekä yhteiskunnallisia teemoja – ja sopii ihan kaikille laadukkaan journalismin ystäville väriin ja sukupuoleen katsomatta. Erityisesti suosittelen kuitenkin yhteiskunnallisia teemoja käsitteleviä tekstejä, joista ensimmäiseksi kannattaa tutustua vaikkapa Julia Thurénin artikkeliin “Kuinka olla hyvä valkoinen liittolainen?” Klikkaa seurantaan myös Ruskeiden tyttöjen IG-tili.

Zelda Zine on intersektionaalisen feminismin periaatteiden mukaan toimitettava verkkolehti, joka pyrkii antamaan äänen ja tilaa sellaisille ajatuksille, jotka eivät välttämättä pääse esille muualla mediassa. Esimerkiksi julkaisun IG-tilillä on jaettu hyvin helppotajuista tietoa antirasismista ja siitä, miten kuka tahansa meistä voi auttaa.

Related posts

3/06/20

Afterwork-podcast: Kiehtovat, kummalliset kultit

9

Mikä saa ihan normaalin ja järkevän ihmisen liittymään kulttiin? Tänään Afterworkin äärellä jutellaan kiehtovista ja pelottavistakin kulteista. Onko ihmisen tarve johonkin niin kova, että vahva yhteisö vie helposti mennessään? Entä saako sosiaalinen media ihmisen hurahtamaan entistä helpommin mukaan kummallisiinkin yhteisöihin?

Jos et muuten ole kuunnellut Afterworkin jaksoa 97. Syyllistytkö tietämättäsi rasismiin, niin nyt on erityisen hyvä hetki sukeltaa teeman pariin – jaksossa jaettu näkökulma on lähes kenelle tahansa valkoiselle silmiä avaava.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Janita Autio

9

Related posts

2/06/20

Viikon ajatus: rasismista

1 18

Rasismi ei ole vain, mitä sanot,

ajattelet, teet ja tunnet.

Se on myös, mitä sallit.

– DaShanne Stokes –

 

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

28/05/20

Haaste: Kuinka napata täydellinen omakuva?

19

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: OLYMPUS

Tiedättekö sen tunteen, kun haluaisi opetella jonkun uuden taidon, mutta tuntuu, että harjoittelu veisi niin paljon aikaa, että ei ikinä arkisen kiireen keskellä saa aikaiseksi aloittaa? Olen huomannut, että omalla kohdallani kynnys uuden aloittamiseen on toisinaan on enemmän henkinen kuin todellinen. Kun vain ryhtyy tekemään, ei se uuden opettelu välttämättä olekaan niin vaikeaa tai aikaavievää – ja parhaimmillaan uusi opittu taito voi joskus jopa helpottaa, nopeuttaa ja tehostaa omaa tekemistä ja siten lopulta jopa vähentää sitä kaikkea sitä kiireen ja stressin tuntua elämässä. On tietenkin eri asia harjoitella soittaamaan uutta instrumenttia kuin vaikkapa ottaa käyttöön jokin uusi sovellus tai ohjelma ja opetella hallitsemaan sitä, mutta toisinaan jopa tuollaisia pieniä uusia asioita tulee lykättyä turhaan tulevaan, koska omissa mielikuvissa asia tuntuu jotenkin vaivalloiselta.

No minulle kävi juuri näin tässä aika hiljattain. Tämä erikoinen etäkevät on ollut monelle juuri sellaista aikaa, että on ollut mahdollisuus uppoutua uusiin harrastuksiin, kun kalenteri on tyhjentynyt tapaamisista ja vapaa-ajan riennoista. Minulla työmäärä on pysynyt aikalailla ennallaan, joten ei mukamas edelleenkään ole ollut aikaa mihinkään ylimääräiseen. Kunnes Olympus heitti minulle haasteen: minua pyydettiin mukaan Olympuksen videosarjaan, jossa annetaan vinkkejä erilaisista valokuvaukseen liittyvistä teemoista. Minun kohdalleni napsahti teema “self portrait”. Ensireaktioni oli innostunut, kunnes tajusin, että en itse asiassa ikinä ole ottanut potrettikuvia kameralla itse itsestäni (jos siis ei lasketa niitä blogin alkuaikojen tuhruisia itselaukaisin-räpsyjä). Perus-selfiet räpsäisen aina kännykällä muut omakuvat nappaa minusta aina joku toinen.

Olen monet kerrat miettinyt, että pitäisi ottaa “omakuvaus” paremmin haltuun, mutta asiaan perehtymiselle ei muka ikinä ole ollut aikaa tai sopivaa hetkeä, joten päätin ottaa Olympuksen idean nimenomaan haasteena. Nyt viimein opettelisin tämän homman!

Minulta on joskus kysytty, että mitä eroa on selfiellä ja “self portraitilla” eli kotoisammin omakuvalla. Se onkin itse asiassa aika mielenkiintoinen kysymys. Itse teen näiden kahden välille ehkä sellaista eroa, että selfie on usein juuri sellainen kännykällä (tai kameralla) kädenvarren mitan päästä räpsäisty lähikuva, kun potrettikuva itsestä voi olla valtavan paljon monipuolisemmin eri asioita.

Taitaen sommitellusta omakuvasta ei välttämättä edes ikinä arvaisi, että kuva on otettu itse: se voi olla otettu läheltä tai kaukaa, suoraan tai heijastavan pinnan kautta (kuten vaikkapa Vivian Maierin omakuvat usein – toisaalta ne muistuttavat myös tämän päivän peiliselfieitä, joita nappaillaan kännykällä), mutta monesti omakuvassa on ehkä vähän harkitumpi asettelu ja sen ottaminen vaatii usein selfietä enemmän alkuvalmisteluja. Voin toki olla väärässäkin, mutta minun ajatuksissani ero näiden kahden välillä jäsentyy tähän tapaan.

Kun nyt sain Olympukselta tehtäväkseni ottaa nimenomaan omakuvan, päätin haastaa itseni opettelemaan jotakin uutta ja harjoitella ottamaan oikeasti hyviä kuvia itsestäni myös kameralla. Tähtäimessäni oli saada muistikortille tallennettua juuri niitä sellaisia otoksia, joita ulkopuolinen ei välttämättä osaisi arvata itse laukaistuiksi.

Ja itse asiassa omakuvan ottaminen ei varmaankaan voisi olla helpompaa kuin millaiseksi se Olympuksella on tehty. Olympus on nimittäin vienyt itselaukaisimen käytön seuraavalle ja ilahduttavan helpolle tasolle oman OI.Share-sovelluksensa kautta. Sen avulla kameraa voi ohjailla kännykän kautta: puhelimen ruudulta voi valita tarkennuspisteen, säätää itselaukaisimen asetuksia ja ajastinta sekä lopulta klikata laukaisinta ja napata kuvan. Olen käyttänyt sovellusta aiemmin lähinnä kuvien langattomaan siirtämiseen kameran muistikortilta kännykkään, mutta jo pienen ikuisuuden minulla on ollut mielessäni opetella käyttämään tuota ominaisuutta, jolla kännykkä toimii kameran kauko-ohjaimena.

Huvittavinta tässä kaikessa on, että nyt kun viimein ryhdyin opettelemaan, homman haltuunotto taisi viedä kokonaiset 10 minuuttia. Ja voitte vain kuvitella, miten paljon helpottaa omaa työtäni, että voin nyt tulevaisuudessa tarvittaessa ottaa esimerkiksi täällä kotona kaikki omakuvani itse. Niinpä. Koskaan ei “ollut aikaa” alkaa opetella, mutta nyt kun haastoin itseni kokeilemaan, alle vartin harjoittelulla sain itselleni uuden taidon, joka helpottaa ja nopeuttaa työskentelyäni jatkossa ihan huimasti. Olen kävelevä todiste siitä, että ennakkoluuloista huolimatta kannattaa rohkeasti vain ryhtyä toimeen ja kokeilla uutta!

Valmiin englanninkielisen haastatteluvideon voi kurkata tämän postauksen yhteydessä – kiitos vielä Kauas Creative ja Olympus haasteesta ja siitä, että sain kunnian olla mukana haastateltavana etäyhteyden välityksellä! Englanninkielinen haastattelu jännitti hiukan ja mietin, muistanko edes kaikkea kamerasanastoa englanniksi, mutta hyvinhän se sujui. Ajattelin kuitenkin käydä tässä postauksessa myös vielä läpi, mitä kaikkea tähän projektiin kuului ja miten itse onnistuin. Napatkaa ihmeessä niksit talteen!

Minulle annettiin videoprojektia varten kolme erilaista tehtävää, joita sain itse soveltaa mieleni mukaan: 1) The perfect cozy moment, 2) Props are everything ja 3) Mood is everything. Näistä lähtökohdista otin kolme erityyppistä omakuvaa täällä kotona. Mitään kummempia varusteita en kuvien ottamista varten tarvinnut, vaan kaikki tarvittava löytyi kotoa jo valmiiksi. Olennaisimmat välineet tässä hommassa kameran lisäksi ovat kännykkä ja säädettävä kolmijalka, johon kameran saa asennettua. Olen ostanut oman telineeni joskus vuosia sitten ja kustansi muistaakseni noin 50 euroa. Kannattaa hankkia sellainen, jossa on sekä säädettävät jalat että kuulapää, jotta kameran asentoa voi säätää vapaasti pysty- ja vaakasuunnassa. Kameran pohjassa on jo valmiiksi kierteet, joiden avulla sen pystyy ruuvaamaan kiinni jalustaan.

Kaikkien kuvien ennakkovalmistelut olivat kuvaamisen näkökulmasta aika samankaltaiset. Ensin kiinnitetään kamera kolmijalkaan, viritellään kuvakulma sopivaksi, säädetään kuva-asetukset ja avataan kameran näkymä bluetooth-yhteydellä OI.Share-sovelluksen kautta kännykässä. Sitten vain säädetään laukaisuasetukset ja annetaan palaa! Kuvan voi napata joko ajastimella tai suoraan laukaisinta kännykän kautta painamalla. Vinkki: sovelluksen asetuksista voi säätää kameran ottamaan monta kuvaa kerrallaan ja tätä kannattaa omakuvia ottaessa hyödyntää – nopeuttaa ja helpottaa työtä paljon.

Minä olen ottanut kaikki nämä kuvat Olympus PEN E-PL10-kameralla ja 25mm f1.2 -objektiivilla, joskin muutamassa behind the scenes -kuvassa on käytetty Olympus E-PL8 -kameraa sekä 30mm makro-objektiivia.

The perfect cozy moment

Tätä kuvaa varten oli tarkoitus luoda sellainen rauhallinen kotihetki, jollaisia someen tulee itse asiassa ikuistettua aika useinkin. Höyryävä teemuki hyppysiin ja sohvannurkkaan löhöilemään! Alla näkyviin making of -kuviin liittyy hauska pieni yksityiskohta: olen napannut ne molemmat samalla hetkellä. Asetin kännykän kautta kamerani ajastuksella ottamaan itsestäni kuvan sohvalla, laskin puhelimeni ja teekuppini lattialle ja nappasin toisella kameralla kuvan kännykästä samalla, kun jalustalle asetettu kamera räpsi kuvia. Yllä näette lopullisen otoksen.

Kännykkä on kaukosäätimenä ihan älyttömän kätevä apu, sillä kännykän näytöltä näkee suoraan, mikä asento toimii kuvassa parhaiten, miten valo osuu kasvoille tai tarvitseeko asetuksia tai kuvakulmaa vielä säätää. Kuvaan itse lähes poikkeuksetta luonnonvalossa, joten hyödynnän usein kuvatessa aamupäivän aurinkoiset hetket, kun valo osuu asuntooni kauneimmin hiukan viistosti ikkunasta kajastaen.

 

Props are everything

Toinen tehtäväni oli hyödyntää jotakin esinettä tai välineistöä, jota minulla on kotona saatavillani. Ideana oli, että pienillä käytännöllisillä kikoilla kuvan fiilistä voi muuttaa täysin. Apuvälineenä olisi voinut hyvin käyttää melkein mitä vain: viherkasvien avulla saa luotua kuvaan halutessaan hauskan viidakkomaisen tunnelman ja asettelemalla jonkun oksista etualalle lähelle kameran linssiä saa luotua kuvaan hauskaa syvyysvaikutelmaa. Toisaalta esimerkiksi aurinkolaseja voi hyödyntää “filtterinä”, jos ne asettelee kameran linssin eteen jo kuvaa otettaessa (tosin omakuvan kohdalla tämä saattaa vaatia vähän virittelyä). Itse valitsin tällä kertaa apuvälineeksi ihan tavallisen valkoisen lakanan.

Kotona otetut kuvat näyttävät usein aina vähän samalta, koska miljöö ei muutu. Niinpä päätin muuttaa taustaa luodakseni tänne kotiin ihan erilaisen tunnelman kuvaa varten. Ripustin alkovin oviaukkoon suuren valkoisen lakanan ja kiinnitin sen pakkausteipin avulla seinään – ja valkoisen lakanan edessä napatusta pelkistetystä kuvasta ei arvaisikaan, että se on otettu ihan täällä vanhassa tutussa yksiössäni. Erilaisten taustakankaiden avulla voi helposti luoda tuttuunkin ympäristöön studiomaisempaa fiilistä ja oikeastaan vain luovuus on rajana siinä, miten erilaisia taustoja hyödyntää. Kannattaa myös kokeilla, miten kuvan tunnelma muuttuu sen mukaan, miten lähelle tai kauas taustasta itse asettuu: lähellä taustaa siinä saattaa näkyä varjoja ja kauemmas asettuessa tausta hämärtyy ja blurrautuu – riippuen toki hiukan myös käytetystä objektiivista ja säädetyistä asetuksista. Valitsemani kuvan tunnelma muuttui täysin, kun muutin sen vielä mustavalkoiseksi.

Kannattaa muuten huomioida, että kun kamera on OI.Share-sovelluksen kautta yhdistettynä kännykkään, kameran oma näyttö on mustana ja kameranäkymä on näkyy vain puhelimen näytöllä. Kameran asetuksia voi myös kätevästi muuttaa suoraan OI.Sharessa lennosta. Klikkaamalla asetusnumeroita kännykän näytöllä laukaisimen yläpuolella avautuvat liukusäätimet, joista esimerkiksi suljinaikaa ja aukon kokoa voi näppärästi säätää lennosta suoraan kännykästä.

 

Mood is everything

Tämän haasteen tehtävänä oli ikuistaa lähikuvaan jokin tunnelma tai tunnetila. Huomasin kuitenkin, että aidon tunteen tallentaminen kameraan on yllättävän vaikeaa. Yksin kotona ilmeily ei tunnu kovin luonnolliselta eikä poseerattu ilme välttämättä välitä haluttua tunnetilaa parhaalla mahdollisella tavalla, joten otin vapauden hieman muuttaa tehtävänantoa. Alkuperäisen tehtävän sijaan päätin kokeilla meikki-tutorial-henkisen lähikuvan ottamista. Aiemmin olen toteuttanut tällaiset aina peilin kautta, mikä asettaa kuvaustilanteelle omat haasteensa, joten oli mielenkiintoista kokeilla tätä tapaa tehdä.

Peilillä varustetun tuotteen kuvaaminen luo aina omanlaisiaan haasteita, sillä samalla pitää tarkastella, mitä sieltä peilin kautta näkyy. Kokeilin muutamaa erilaista kuvakulmaa ja hoksasin, että sopivassa kulmassa peili heijastaa ikkunasta kajastavan valon suoraan kameraan. Tämä pieni kikka toi kuvaan hauskan oman lisänsä.

Videohaastattelun pääsette kokonaisuudessaan kurkkaamaan tästä alta ja suosittelen lämpimästi katsomaan, sillä siinä on paljon lisävinkkejä kuvassa onnistumiseen sekä kuvaamisen että poseeraamisen näkökulmasta. Saan usein ihmisiltä kommentteja, että olen onnekas, koska olen niin valokuvauksellinen, mutta väitän, että asia ei todellakaan aina ole ollut näin, vaan onnistuneet kuvat ovat vuosien harjoituksen ja rutiinin tulosta. Monella on sellainen käsitys, että oma naama ei vain ole kuvauksellinen, mutta väitän, että kuka tahansa voi oppia poseeraamaan kuvissa harjoittelemalla, kokeilemalla eri kuvakulmia ja tutkailemalla esimerkiksi sitä, miten paljon valon suunta tai pienetkin muutokset pään asennossa voivat vaikuttaa lopputulokseen. Kannustan siis rohkeasti kokeilemaan vain! Ja kotona yksin räpsiessä ei ainakaan tarvitse hävetä, vaikka aluksi menisikin ihan pieleen!

Ja hei, huikkaan tässä samalla ihan superhyvästä tarjouksesta, joka on Olympuksen verkkokaupassa voimassa vielä hetken aikaa! Olympus myy nimittäin tällä hetkellä PEN-kameran edellisiä E-PL8- ja E-PL9-malleja edulliseen hintaan ja kaupan päälle saa vielä 25mm f1.8 -objektiivin (arvo 329€), joka on siis hiukan pienempi ja kevyempi versio tästä minun tavallisesti käyttämästäni objektiivista – ihan loistava valovoimainen ja kompaktin kokoinen yleislinssi monenlaisiin kuvaustarpeisiin.

Tarjouksessa ovat siis PEN E-PL8 Pancake Zoom KIT + 25mm f1.8 -objektiivi yhteensä 499€ (norm. 778€) sekä PEN E-PL9 Pancake Zoom KIT + 25mm f.1.8 -objektiivi hintaan 549€ (norm. 828€). Tarjous on voimassa 31.7. saakka tai niin kauan kuin tavaraa riittää. Kurkkaa lisää täältä!

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts